Jos ihmissuhteemme eivät ole tyydyttäviä, jos kamppailemme taloudellisesti tai jos vanhasta vanhemmasta huolehtiminen lannistaa mielialamme, riittää, että teemme asennemuutoksen, jotta pääsemme kärsimyksestä iloon. Jos vain harjoittelemme positiivista ajattelua ja visualisointeja, meidät palkitaan mielenrauhalla ja kestävällä onnellisuudella.
Ajatus siitä, että ajatuksemme luovat todellisuutemme, on yhtä houkutteleva kuin harhaanjohtava. Olisi mukavaa, jos meillä olisi rajaton valta muuttaa asioita, mutta meillä ei ole täydellistä määräysvaltaa elämään. Muilla ihmisillä on vapaa tahto ja he tekevät päätöksiä omien tarpeidensa ja mieltymystensä perusteella. Petämme itseämme, jos luulemme voivamme kontrolloida toisten valintoja ja meihin vaikuttavia ympäristövoimia.
Kokeilepa kertoa perheenjäsenelle, jonka vanhempi tai lapsi kuoli Malaysia Airlinesin lennon 370 traagisessa maahansyöksyssä, jota ei ole vieläkään löydetty, että vainaja loi tämän todellisuuden itselleen. Voisiko olla, että jollakin tai kaikilla lentokoneessa olleilla oli negatiivisia tai hyödyttömiä ajatuksia, jotka johtivat koneen tuhoon? Aika naurettavaa, eikö?
Lapset uskovat usein, että he luovat kaikki huonot asiat, joita heidän ympärillään tapahtuu. Jos heidän vanhempansa eroavat, he saattavat ajatella olevansa siitä vastuussa. Lasten narsismi aiheuttaa heille usein paljon kärsimystä. Viisaat ja huolehtivat vanhemmat tekevät selväksi, etteivät he ole vastuussa.
Jos teemme seuraavan pienen oikaisun uskomuksessa, että luomme oman todellisuutemme, pääsemme lähemmäs totuutta: osallistumme usein todellisuutemme luomiseen. Tämä näkemys tunnustaa, että usein emme ole avuttomia uhreja. Ikäviä asioita tapahtuu, mutta meillä on usein enemmän valinnanvaraa kuin huomaammekaan sen suhteen, miten suhtaudumme siihen, mitä meille tapahtuu, mukaan lukien suhtautumisemme siihen.
Ehkä esimerkiksi ymmärryksen tai empatian puute kumppaniamme kohtaan johti siihen, että hän päätti lopettaa suhteen. Olemme ehkä osallistuneet tähän ei-toivottuun lopputulokseen herkkyyden ja ystävällisyyden puutteellamme. Ehkä takerruimme kumppanimme loukkaavaan kritiikkiin sen sijaan, että olisimme jakaneet haavoittuvampia tunteita, joihin meidän oli vaikea päästä käsiksi. Tai jos seurustelukumppanimme on hylännyt meidät, olemme ehkä päätelleet, että olemme pohjimmiltamme virheellisiä tai ettemme koskaan löydä sopivaa kumppania, sen sijaan että olisimme ajatelleet:
- Se ei vain sopinut yhteen.
- Emmehän voi odottaa olevamme täydellinen kumppani kaikille.
- Hylkäämisestä voimme oppia asioita, mutta se ei tarkoita, että meissä olisi jotain vikaa.
- On olemassa muita ihmisiä, jotka saattaisivat sopia minulle paremmin.
Meillä ei ole täydellistä määräysvaltaa siihen, mitä meille tapahtuu – itse asiassa usein meillä ei ole lainkaan määräysvaltaa. Mutta meillä on huomattava kontrolli siihen, miten suhtaudumme siihen, mitä meille tapahtuu. Voimme olla tietoisia tunteistamme ja suhtautua itseemme ystävällisesti ja myötätuntoisesti. Voimme hyväksyä sen, mitä elämä tuo tullessaan, sen sijaan että taistelemme elämää vastaan tai yritämme aina korjata tai muuttaa itseämme. Voimme olla tietoisempia sisäisestä kriitikostamme ja korvata sen vähitellen sisäisellä hoivaajallamme.
On suuri ero sen välillä, että olemme vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu, ja sen välillä, että reagoimme siihen, mitä tapahtuu. Voimme käyttää tapahtumia oppiaksemme ja kasvaaksemme kokemuksistamme. Meillä on kyky surra, parantua ja siirtyä eteenpäin, vaikka se veisikin aikaa.
Vaikkaan, että itsevarmempi asenne voi suojella meitä liukumasta häpeän kuoppaan. Ehkä olisimme voineet toimia toisin tai ilmaista itseämme selkeämmin, ystävällisemmin tai taitavammin. Mutta se, ettemme ole tehneet niin, ei tarkoita, että olemme viallisia. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olemme ihmisiä. Pohdiskeleva suhtautuminen epämiellyttäviin kokemuksiin voi syventää viisauttamme.
Inhimillisen surumme ja murheemme ymmärtäminen voi syventää myötätuntoamme ja empatiaamme muita kohtaan. Jos pelkistämme kaiken, mitä meille tapahtuu, hyödyttömiksi ajatuksiksi, ohitamme tunteemme ja inhimillisyytemme. Istutamme itsemme tiukasti päähämme sen sijaan, että tuomme sydämemme ja sielumme inhimillisiin kokemuksiimme – syleilemme elossa olemisen iloja ja suruja ja tunnustamme tuntemamme yhteyden toisiimme ja elämään.