Planeetalla on 9 miljardia ihmistä vuoteen 2050 mennessä, mikä tarkoittaa yli 50 miljoonan ihmisen lisäystä vuodessa. Sitten alkaa maailmanlaajuinen taantuma. Maailmalla on siihen mennessä erilaiset kasvot. Mutta väestötarinassa ei enää ole kyse pelkästään kasvusta. Kyse on hitaammasta kasvusta, lisääntyvästä vähenemisestä, ikääntyneistä ihmisistä ja kaupunkielämän lisääntymisestä. Kehityksen kannalta kyse on myös siitä, missä kukin näistä suuntauksista esiintyy ja miten ne vaikuttavat toisiinsa.
Kolmenkymmenen korkean väestönkasvun maan – joista lähes kaikki ovat Afrikassa – peilikuvana on useita kymmeniä maita, joiden väkiluku laskee – kaikki ovat siirtymätalousmaita. Nämä kaksi ääripäätä väestökehityksessä luovat näissä maissa – ja niiden kehitysnäkymistä huolehtivien keskuudessa – voimakkaita vaatimuksia sosiaalisten turvaverkkojen, työllisyysolojen, terveydenhuollon tarpeiden ja monien muiden kysymysten osalta. Näiden ääripäiden väliset väestökehityssuuntaukset ovat nykyisin nähtävissä eri puolilla maailmaa. Yhä useammissa keskituloisissa ja jopa alhaisen tulotason maissa väestönkasvu on hidasta, kun taas toisissa maissa syntyvyys on saavuttanut ”tasangon”, mutta kasvuvauhti on edelleen korkea. Kunkin näistä demografisista olosuhteista johtuvat kehityspolut poikkeavat toisistaan, eivätkä ne juurikaan sovi 1900-luvun puolivälissä laadittuun vakiokehityspolkuun.
Demografiset kehityssuunnat olivat syyskuussa 2008 pitämämme luennon, Beyond Population: Everybody Counts in Development, jonka piti Joel E. Cohen, Columbian ja Rockefellerin yliopistojen väestötieteen professori. Ajankohtaista tietoa luentopäivistä, -ajoista ja -paikoista sekä ilmoittautumiset löytyvät luentosarjan yleiskatsauksesta.