Neljänkymmenen tunnin hartaus on erityinen neljänkymmenen tunnin yhtäjaksoinen rukousjakso, joka suoritetaan juhlallisessa ekspositiossa pyhän sakramentin edessä. Tämän hartauden painopiste on tietenkin Pyhässä Eukaristiassa. Katolilaisina Herramme sanat palavat sydämissämme: ”Minä itse olen elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti; se leipä, jonka minä annan, on minun lihani maailman elämäksi.” (Joh. 6:51) (Joh. 6:51)
Vahvistaen uskoamme Herramme todelliseen läsnäoloon pyhässä sakramentissa, Vatikaanin II kirkolliskokous opetti, että pyhä eukaristia on ”kristillisen elämän lähde ja huippu” (Lumen gentium, #11). Vaikka messu on meille katolilaisille keskeinen jumalanpalvelus, joka osallistuu Herramme kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen ikuiseen todellisuuteen, Vatikaanin II kirkolliskokous kannatti ja rohkaisi pyhän sakramentin palvontaa messun ulkopuolella. Tällainen hartaus juontuu tietenkin messun uhrista ja vie uskovia sekä sakramentaaliseen että hengelliseen yhteyteen Herramme kanssa (Eucharisticum Mysterium, #50). Kuten paavi Pius XII opetti Mediator Dei -teoksessa: ”Tällä palvontakäytännöllä on pätevä ja luja perusta”. Pyhä isämme, paavi Johannes Paavali II on toistuvasti ”erittäin suositellut” pyhän sakramentin julkista ja yksityistä hartautta, mukaan lukien prosessiot Corpus Christi -juhlan ja 40 tunnin hartauden yhteydessä (vrt. Dominicae Cecae, #3, ja Inaestimabile Donum, #20-22).
Toiseksi luku neljäkymmentä on aina merkinnyt pyhää ajanjaksoa: sateet Nooan aikana kestivät 40 päivää ja yötä, juutalaiset vaelsivat autiomaassa 40 vuotta, Herramme paastosi ja rukoili 40 päivää ennen julkisen palvelutyönsä aloittamista. 40 tunnin hartaus muistelee tuota perinteistä ”neljänkymmenen tunnin ajanjaksoa” Herramme hautaamisesta ylösnousemukseen. Itse asiassa keskiajalla autuaat sakramentit siirrettiin tämän ajanjakson ajaksi säilytyspaikkaan, ”pääsiäishaudalle”, merkiksi Herramme haudassa vietetystä ajasta.
Neljäkymmenen tunnin hartaus alkaa juhlallisella ekspositiomessulla, joka päättyy autuaiden sakramenttien ekspositioon ja kulkueeseen. Siunattu sakramentti jää alttarille monstranssissa. Seuraavien 40 tunnin aikana uskovaiset kokoontuvat henkilökohtaiseen tai julkiseen rukoukseen palvomaan Herraa. Siunattu sakramentti asetetaan tabernaakkeliin päivittäisen messun ajaksi, ja se palautetaan messun jälkeen paljastettavaksi. Hartauden päätteeksi tarjotaan ylösnousemuksen messu, joka jälleen päättyy kulkueeseen, siunaukseen ja autuaan sakramentin lopulliseen asettamiseen. Vaikka neljänkymmenen tunnin ajanjakson pitäisi olla yhtäjaksoinen, jotkin kirkot katkaisevat ajan ja asettavat pyhän sakramentin uudelleen yöllä turvallisuussyistä.
Neljänkymmenen tunnin hartaus voidaan nähdä melkein kuin seurakunnan miniretriitti tai lähetys. Vieraileva pappi voidaan kutsua pitämään sarja saarnoja. Rippitunnustuksia tulisi tarjota ja rohkaista. Näin ollen sopiva aika neljänkymmenen tunnin hartauden suunnitteluun on joko adventti tai paastonaika.
Vaikka neljänkymmenen tunnin hartaus ruokkii uskovien rakkautta Herraamme Pyhässä sakramentissa, kolme erityistä ulottuvuutta on myös ympäröinyt tätä hartautta: suojelus pahalta ja kiusauksilta, hyvitys omista synneistämme ja kiirastuleen joutuneista köyhistä sieluista sekä vapautus poliittisista, aineellisista tai hengellisistä onnettomuuksista. Tässä uskovaiset rukoilevat Herraa vuodattamaan runsaat armonsa paitsi itselleen, myös lähimmäisilleen, paitsi omiin henkilökohtaisiin tarpeisiinsa, myös koko maailman tarpeisiin.
Tällaiset käytännöt ovat osoituksena tämän hartauden historiasta. Neljänkymmenen tunnin hartauden käytäntö sai alkunsa Milanossa noin vuonna 1530. Myönnettäköön, että ennen tätä aikaa kirkossa oli ekspositiota ja siunausta, eukaristisia kulkueita ja tabernaakkeliin varattuja pyhän sakramentin hartauksia. Vuonna 1539 paavi Paavali III vastasi Milanon arkkihiippakunnan anomukseen, jossa pyydettiin anteeksiantoa tälle käytännölle: ”Koska rakas poikamme Milanon arkkipiispan kenraalivikaari on mainitun kaupungin asukkaiden rukouksesta rauhoittaakseen Jumalan vihaa, jonka kristittyjen rikkomukset ovat herättäneet, ja tehdäkseen tyhjäksi kristinuskon tuhoon pyrkivien turkkilaisten ponnistelut ja juonittelut, muiden hurskaiden käytäntöjen ohella, on perustanut rukousten ja anomusten kierroksen, jonka kaikki Kristuksen uskovaiset suorittavat päivin ja öin Herramme Kaikkein Pyhimmän Ruumiin edessä kaikissa mainitun kaupungin kirkoissa siten, että nämä rukoukset ja anomukset suoritetaan siten, että uskovaiset suorittavat ne itse toisiaan vuorotellen neljäkymmentä tuntia yhtäjaksoisesti kussakin kirkossa peräkkäin kirkkoherran määräämän järjestyksen mukaisesti…. Me, jotka hyväksymme Herrassamme tämän hurskaan laitoksen, myönnämme ja luovumme siitä.” Vaikka tämä julistus näyttää olevan kirkon varhaisin virallinen hyväksyntä tälle hartaudelle, neljänkymmenen tunnin hartaus levisi nopeasti.
Vuoteen 1550 mennessä sekä pyhä Filippus Neri että pyhä Ignatius Loyola olivat myös ottaneet käyttöön tämän käytännön erityisesti synnin hyvittämiseksi. Tunnustaen tämän hartauden tarjoamat valtavat armot sekä kirkkoa uhkaavat vaarat, paavi Klemens VIII julisti kirjeessään Graves et diuturnae (25. marraskuuta 1592): ”Olemme päättäneet perustaa julkisesti tässä Rooman emäkaupungissa keskeytymättömän rukouskurssin sellaisella tavalla, että eri kirkoissa, määrättyinä päivinä noudatetaan neljänkymmenen tunnin hurskasta ja tervehdyttävää hartautta, ja kirkot ja kellonajat järjestetään siten, että rukouksen suitsutus nousee keskeytyksettä Herran kasvojen eteen kaikkina vuorokauden aikoina koko vuoden ajan.” Hän antoi myös hartauksia koskevia määräyksiä, jotka paavi Klemens XI myöhemmin vuonna 1705 kokosi ja julkisti ja jotka tunnetaan nimellä Instructio Clementina.
Omassa maassamme Pyhä Johannes Neumann (1811-60), Philadelphian neljäs piispa, oli vahva neljänkymmenen tunnin hartauden edistäjä. Vaikka käytäntöä oli jo ollut olemassa yksittäisissä kirkoissa eri puolilla kaupunkia (samoin kuin muualla maassa), mitään järjestäytynyttä, yhtenäistä hiippakunnallista aikataulua sille ei ollut koskaan aiemmin yritetty laatia. Pyhällä Johanneksella oli valtava hartaus Herraamme pyhässä sakramentissa, ja hän halusi edistää tällaista hengellistä elämää kansassaan.
Valitettavasti tähän aikaan Philadelphiaa vaivasi voimakas katolilaisvastainen mieliala. Vuoden 1844 Know Nothing -mellakoiden aikana kaksi kirkkoa poltettiin ja toinen pelastui vain ammuskelun uhalla. Jotkut papit neuvoivat siksi Pyhää Johannesta, että 40 tunnin hartauden käyttöönotto vain lietsoisi vihaa katolilaisia vastaan ja altistaisi pyhän sakramentin häpäisemiselle. Pyhä Johannes jäi pulaan.
Tapahtui outo tapaus, joka auttoi Pyhää Johannesta päättämään. Eräänä iltana hän työskenteli hyvin myöhään työpöytänsä ääressä ja nukahti tuoliinsa. Pöydällä ollut kynttilä paloi ja hiillosti osan papereista, mutta ne olivat vielä luettavissa. Hän heräsi yllättyneenä ja kiitollisena siitä, ettei tulipalo ollut syttynyt. Hän lankesi polvilleen kiittämään Jumalaa suojeluksesta ja kuuli Hänen äänensä sanovan: ”Niin kuin liekit palavat täällä kuluttamatta tai vahingoittamatta kirjoituksia, niin minä vuodatan armoni pyhässä sakramentissa vahingoittamatta kunniaani. Älkää siis pelätkö mitään häpäisyä, älkää enää epäröikö toteuttaa suunnitelmaanne minun kunniakseni.”
Hän esitteli 40 tunnin hartauden käytännön ensimmäisessä hiippakuntasynodissa huhtikuussa 1853, ja ensimmäiset hartaudet alkoivat Pyhän Filippus Nerin seurakunnassa, joka oli sopiva paikka, koska kyseinen pyhimys oli aloittanut hartauden Rooman kaupungissa. Pyhä Johannes itse vietti suurimman osan kolmesta päivästä kirkossa rukoillen. Mitään ongelmia ei syntynyt. Pyhä Johannes esitteli sitten koko hiippakuntaa koskevan ohjelman niin, että jokaisessa seurakunnassa olisi vuoden aikana neljänkymmenen tunnin hartaus. Hän laati hartauksia varten erityisen vihkon ja hankki hartauksiin osallistuville uskoville erityishyväksyntöjä. Neljänkymmenen tunnin hartaus oli niin menestyksekäs, että se levisi muihin hiippakuntiin. Baltimoren täysistunnossa vuonna 1866 neljänkymmenen tunnin hartaus hyväksyttiin kaikille Yhdysvaltain hiippakunnille.
Neljäkymmenen tunnin hartaus tarjoaa suurenmoisen mahdollisuuden jokaisen ihmisen ja koko seurakunnan hengelliseen kasvuun. Maailmassa, jossa kiusauksia ja pahuutta riittää, jossa messun ja Herramme pyhässä eukaristiassa kunnioittaminen on vähentynyt, jossa katumuksen ja ripittäytymisen harjoittaminen on unohtunut, tarvitsemme Neljänkymmenen tunnin hartautta enemmän kuin koskaan.