Kuva: Imaxtree
Viimeisessä kirjoituksessani puhuin siitä, miten Accutaniin ryhtyminen sai minut tuntemaan itseni täydelliseksi epäonnistujaksi. Olin viettänyt tuntikausia ja tuntikausia ja tuntikausia rakentaen huolellisesti ihonhoitorutiinin, joka toimi, mutta sitten ajauduin tasolle ja tiesin, etten koskaan saisi oikeasti kirkasta ihoa, ennen kuin ottaisin mojovan annoksen A-vitamiinia. Minua kalvoi ajatus siitä, ettei se toimisi ja että se, mikä näytti saavutettavissa olevalta tavoitteelta, olisi minulle saavuttamattomissa, ikuisesti.
No, minä tein sen: Suoritin uuvuttavan Accutane-kuurin ja jäin eloon kertoakseni tarinan. Selvisin sekavista laboratoriotutkimuksista, jotka nostivat kolesteroliarvoni niin korkealle, että ihotautilääkärini soitti minulle päivittäin viikon ajan varmistaakseen, etten ollut pudonnut kuolleena, kunnes pääsin uuteen laboratoriokäyntiin. Selvisin siitä, että ihoni kuoriutui lakanoissa ja huuleni olivat aina, aina kipeät. Selvisin lukemattomista raskaustesteistä, vaikka vakuutin kaikille asianosaisille, etten voisi mitenkään olla naimattomampi (kuten koko muu internet, säästän itseni Keanu Reevesille, kiitos paljon).
Selvisin super-depressiivisistä ajatuksista tavallisten depressiivisten ajatusteni päälle. Selvisin siitä, että ihotautilääkärini sääli-nauroi itseironisille vitseilleni. Selvisin tarpeettoman tuhlaavista pilleripakkauksista, joissa raskaana oleva nainen oli yliviivattu, vain muistuttaakseni 50 miljoonannen kerran siitä, että et missään nimessä voi tulla raskaaksi. (Kuuma vinkki: käytin noin tunnin joka sunnuntai leikaten kaikki pillerit irti järjettömän hankalista pakkauksista ja säilytin niitä kätköpurkissa, joka oli helpommin saatavilla koko viikon ajan.)
Honestly, koko prosessi on perseestä. Pahasti. Mutta kokemukseni mukaan se oli myös sen arvoista.
A Skin-Care Obsessive’s Dilemma With Going on Accutane
The 17 Products That Have Been Saving My Life (Well, My Skin) While I’m on Accutane
On Wanting to Dress Like Your Style Icon When You Don’t Look Like Them
Olen se, mitä useimmat ihmiset pitäisivät Accutane ”menestystarina”. Ihoni ei ole 100% puhdas, mutta sanoisin, että hyvänä päivänä olen 95%. Käytän edelleen isoa annosta spironalaktonia, koska hormonit ovat narttu, mutta se toimii, vaikka vietänkin puolet päivästä pissalla (lumoavaa!), koska se on diureetti. Ihonhoitorutiinini on muuttunut monista reseptilääkkeistä muutamaan kuorivaan happoon ja hyaluronihappoon sekä ehkä toiseen seerumiin mielialan mukaan. Meikkaaminen tuntuu ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti hauskalta, ja ehkä opettelen vihdoin ja viimein oikeasti käyttämään luomiväriä.
Olen onnekas, että Accutane auttoi puhdistamaan ihoni. Mutta koko prosessi on saanut minut myös miettimään paljon sitä, miten paljon meillä kaikilla on tapana rinnastaa itsearvomme ulkonäköömme. Viime vuosina aknen hyväksymisen puolesta on syntynyt kasvava liike, ja arvostan työtä, jota ihmiset tekevät yrittäessään poistaa paiseita leimautumista, todella arvostan. Mutta kun kyse oli omista kasvoistani, en koskaan päässyt tuon henkisen esteen yli. En koskaan halunnut ”lunastaa” akneani tai hyväksyä sitä peittämällä sen glitterillä – halusin sen pois. Cis-valkoisena ihmisenä tiedän, että olen etuoikeutettu voidessani elää tässä kehossa, mutta useimpina päivinä aivojeni kemiallinen epätasapaino jättää tämän tosiasian huomiotta, ja on edelleen vaikea taistelu tuntea rauhaa sen kanssa, miltä näytän.
Mulle, sivuvaikutuksineen kaikkineen, Accutan oli helpoin tapa muuttaa jotain ulkonäössäni, josta en pitänyt. Se oli niin yksinkertaista. New York Times julkaisi hiljattain jutun siitä, miten hyvinvointiala on paskapuhetta (mikä on totta, mutta on syytä huomata, että juuri tuota kantaa lihava-aktivistit ovat huutaneet katoilta jo vuosia ennen kuin kyseinen lehti piti sitä arvokkaana), ja tämä sitaatti on jäänyt mieleeni siitä lähtien, kun luin sen:
”En enää määrittele ruokaa kokonaiseksi tai puhtaaksi tai synnilliseksi tai huijaukseksi. Sillä ei ole moraalista arvoa. Ei myöskään painollani, vaikka yritän edelleen erottaa arvoni ulkonäöstäni. Ne ovat kaksi kaulaketjua, jotka ovat sotkeutuneet yhteen 35 vuoteni aikana, niiden ohuet metalliketjut sidottuina ohuisiin metallisolmuihin. Lopulta irrotan ne toisistaan.”
Jos korvaan tuossa ajattelussa ”puhtaan ruoan” ”puhtaalla iholla”, huomaan olevani loukussa silmukassa, jossa rinnastan jokaisen tukkeutumattoman huokosen serotoniinipisaraan ja lisääntyneeseen itsetuntoon. Puhtaalla iholla, kuten puhtaalla ruoallakin, ei ole moraalista arvoa; en pidä itseäni parempana kuin kukaan muu, koska minulla on vähemmän näppylöitä. Mutta jokainen puhkeama, joka seremoniallisesti ilmestyi juuri ennen tärkeää tapahtumaa tai uusi tuote, joka ei toiminut, lisäsi uuden säikeen omaan metaforiseen kaulaketjusolmuun. Ehkä jonain päivänä pystyn purkamaan ne kokonaan, mutta siihen asti tyydyn siihen, että saan muutaman solmun pois ja tunnen oloni hieman paremmaksi, niin turhaa kuin se onkin. Ja loppujen lopuksi on pahempiakin asioita, joita ihminen voi olla kuin hieman turhamainen.
Kirjoitin aiemmin siitä, miten Accutaniin ryhtyminen sai minut tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Olen iloinen voidessani sanoa, etten enää tunne itseäni sellaiseksi. Vain yksi kysymys: Rekrytoiko Glossier minut nyt automaattisesti edustajaksi, vai onko siihen hakuprosessi?
Etusivun kuva: Imaxtree
Tilaa päivittäinen uutiskirjeemme ja saat alan viimeisimmät uutiset postilaatikkoosi joka päivä.