Kuka tahansa tappaisi ollakseen kanssasi.
Tapaat vielä jonkun, ei vain ole vielä oikea aika.
Ne ovat tuolla jossain, lupaan sen.
Olet kuullut sen eri muodoissaan miljoona kertaa. Kaikki sanottu hyvässä tarkoituksessa ihmisten toimesta, jotka aidosti välittävät sinusta. Ihmiset, jotka todella uskovat, että löydät jonkun, ja jotka haluavat, että sinäkin uskot siihen.
Mutta kuinka monta kertaa voit väkisin hymyillä, nyökytellä päätäsi ja pukeutua iloiseen naamaan rauhoittaaksesi ystävääsi, jolla on huolestunut katse?
Miten moniin sosiaalisiin tapahtumiin tai perhetapaamisiin sinun on mentävä, ennen kuin sinkkuudestasi voi tulla vain yksinkertainen osa elämääsi juuri nyt, sen sijaan, että se olisi kiireellinen ja monimutkainen mysteeri, jonka tätisi on vakuuttunut osaavansa ratkaista?
Haluaisin sanoa sinulle samat asiat kuin kaikki muutkin sanovat. Koeta vain jaksaa. Meressä on paljon kaloja. Et tarvitse ketään muuta ollaksesi onnellinen. Löydät heidät heti kun lakkaat etsimästä.
Mutta se ei tee oloasi paremmaksi. Koska hyvää tarkoittaen tai ei, olet kyllästynyt kuulemaan tuota paskaa. Nuo asiat vain saavat sinut tuntemaan olosi vielä turhautuneemmaksi kuin olet jo nyt. Jos joku on tuolla ulkona, missä hän on? Enkö olisi jo löytänyt heitä? Jos joku tappaisi ollakseen kanssani, miksi olen yksin? Jos en tarvitse ketään toista ollakseni onnellinen, miksi sitten olen niin onneton ollakseni yksin?
Mutta rakastumisessa on se, että siinä ei ole mitään järkeä. Ei ole ennakoitavissa, kuka saa olla rakastavassa suhteessa ja kuka ei. Jos olet sulkeutunut, negatiivinen, itsekäs ja vaikeasti käsiteltävä, niin toki yksinäisyytesi on oma vikasi. Mutta suurin osa tuntemistani sinkuista on aidoimpia, rakastavimpia, avoimimpia ja lämpimimpiä ihmisiä elämässäni.
Mutta he ovat silti yksin. Eivät siksi, että heidän työnsä ei olisi tarpeeksi hyvä, tai he eivät ole tarpeeksi jännittäviä, tai siksi, että heillä on ”parikymmentä ylimääräistä kiloa”, jotka heidän mielestään pitäisi pudottaa. He ovat yksin, koska joskus sellaista paskaa vain tapahtuu. Se, että on kiltti ja antelias ihminen, ei automaattisesti johda rakkauteen. Ei myöskään tietty viehättävyystaso tai palkkataso tai ulospäinsuuntautunut persoonallisuus.
Ei ole mitään, mitä teet väärin. Sinulta ei puutu mitään. Ystäväsi, joka meni juuri naimisiin, ei ansaitse rakkautta enempää kuin sinä. Hän vain sattui löytämään jonkun, ja sinä et ole vielä löytänyt.
Milloin siis luovutat? Milloin lopetat rakkauden jahtaamisen ja alat kertoa ihmisille, että olet rauhassa ”tilanteesi” kanssa ja näin se vain on sinun kohdallasi?
Paskamainen vastaus on, että vastausta ei ole. Ei ole olemassa ikää, jolloin olisi yhteiskunnalle velkaa heittää pyyhe kehään. Ei ole myöskään mitään sääntöä, joka sanoisi, ettei voi muuttaa mieltään. Jos olet kaksikymmentäseitsemän ja kyllästynyt Tinderin seulomiseen ja haluat vain hyväksyä, että olet yksin juuri nyt, tee se. Pidä vitun tauko. Ole yksin. Vihaa sitä. Rakasta sitä. Päätä itse, miltä sinusta tuntuu sen sijaan, että kuuntelet kohteliaasti muita. Ja jos päätät kolmekymppisenä, ettet halua enää hyväksyä sitä tosiasiaa, että olet yksin, muuta mielesi, jos piru vie haluat.
Ihmiset yrittävät aina kertoa sinulle, miltä tuntuu. Minä teen sitä juuri nyt tässä esseessä. Jos se auttaa, hienoa. Jos se ei auta, jätä minut huomiotta. Muutamaa valittua lukuunottamatta olemme laji, joka perustuu empatiaan. Haluamme auttaa toisiamme. Kun näemme jonkun kamppailevan, teemme kaikkemme saadaksemme hänet hymyilemään, saadaksemme hänet tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Hyväksy siis rakkaus, hyväksy hyvät aikomukset, mutta muista, että loppujen lopuksi on sinusta itsestäsi kiinni, milloin haluat vain hyväksyä, että olet yksin. Voit aina muuttaa mieltäsi. 