Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus, eikä se siksi voi merkitä kaikille samaa. Ainoa tapa vastata rehellisesti tähän kysymykseen on yrittää sanoa, mitä kirjoittaminen merkitsee sinulle.
Kirjoittaminen on kasvojen näyttämistä, kasvotusten puhumista. Kirjailijat eivät ole eristäytyneitä, yksinäisiä ihmisiä, vaan kaikilla kirjoittajilla on sanoillaan jotain merkitystä. Runoilijalle, kolumnistille tai blogin kirjoittajalle on yhteistä se, että heillä on tarve sanoa, mitä he ajattelevat tai tuntevat, eivätkä he voi tai heidän ei pitäisi vaieta. OAS:n Amerikan valtioiden välisen ihmisoikeuskomission ja Amerikan valtioiden välisen lehdistöjärjestön mukaan vuosina 1987-2006 Kolumbiassa murhattiin 121 toimittajaa vain siksi, että heillä oli rohkeutta sanoa, mitä ajattelivat, ei matalalla äänellä vaan kirjallisesti.
Kirjoittaminen on työtä siinä missä muutkin. Kirjoittaminen ei ole vain inspiraatiota, vaan myös hikoilua. Hyvä kirjoittaminen on monen tunnin työn, kokoamisen ja purkamisen, ompelemisen ja korjaamisen, karsimisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos, ei kerran vaan monta kertaa. Eräälle toimittajalle, joka kysyi häneltä, mikä oli hyvän kirjailijan kaava, Faulkner vastasi: ”Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lahjakkuutta….”. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia kurinalaisuutta…. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia on työtä.”
Kirjoittaminen on kiehtova seikkailu. Kirjoittaessamme – kuten missä tahansa seikkailussa – emme tiedä, mitä yllätyksiä meitä odottaa tai mihin päädymme; tämä selittää sen kiehtovuuden ja kauhun sekoituksen, jota tunnemme tyhjän sivun edessä. Kirjoitusta ei voi sulkea karttoihin tai mielikuviin. Emme ole vielä lopettaneet muutaman rivin kirjoittamista, kun uusia ja odottamattomia polkuja ja reittejä alkaa ilmaantua; on mahdotonta vastustaa kiusausta harhautua jollekin niistä. Usein reitti, jota etsimme turhaan, löytyy jostakin näistä kiertotiestä. Joskus kirjoittaessamme loistava ajatus paljastuu meille – niin paljon, että se ei näytä olevan meidän – ikään kuin joku ääni olisi sanellut sen meille tai ikään kuin joku johtaisi meitä kädestä pitäen.
Kirjoittamisen pedagogiikan pitäisi auttaa opettajia ja nuoria löytämään tämä kapinallisuuden, seikkailun, kokeilun ja epävarman leikin ulottuvuus, joka kirjoittamisella on. Loppu on kielioppia.
(*) Hän on jo vuosien ajan ollut kiinnostunut kirjoittamisen kasvatuksellisesta potentiaalista opetuskokemusten välittäjänä, ja hän on työskennellyt useissa kirjoitushankkeissa opettajien ja oppilaiden kanssa. Tällä hetkellä hän tekee yhteistyötä opettajana ja tutkijana yliopiston luku- ja kirjoitusprojektissa Pontificia Universidad Javerianan psykologisessa tiedekunnassa.