Abstract on termi, jota käytetään kuvaamaan runoutta, jossa äänellinen laatu on yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin merkitys.
Historia
Termi abstrakti runous tuli käyttöön 1920-luvulla, kun englantilainen runoilija Dame Edith Sitwell keksi termin kuvaamaan teoksia, joita hän oli alkanut kirjoittaa. Sitwell oli tunnettu kapinallisuudestaan, ja hän nousi yhdeksi aikansa merkittävimmistä yhteiskunnallisista runoilijoista.
Alun perin T. S. Elliotin ja W. B. Yeatsin teoksista ammentava Sitwell syntyi tunnettuun kirjallisuuden perheeseen. Hänen isänsä oli antiikkikirjailija, ja hänen veljensä Sir Osbert ja Sir Sacheverell Sitwell menestyivät myös journalismin, runouden ja taidekritiikin aloilla, vaikka Edith Sitwell olikin kenties kaikkein vaikutusvaltaisin alallaan.
Sitwell esitti ”Façade” -teoksen ensimmäisen kerran vuonna 1922, ja musiikillisen säestyksen oli säveltänyt arvostettu säveltäjä William Walton. Vastaanotto oli vihamielinen. Sitwell muistelee joutuneensa ”piiloutumaan verhon taakse. Vanha rouva odotti hakkaavansa minua sateenvarjolla.”
Tästä huolimatta Sitwell aloitti villin kokeilun kauden, jossa hän korosti äänen merkitystä runoudessa ja vastusti radikaalisti Ezra Poundin johtamaa imagismin liikettä. Tässä suhteessa Sitwelliä voidaan pitää varhaisimpana nykyaikaisena ”performanssirunoilijana”, vaikka tämä termi olikin käytössä vasta 1980-luvulla. Runoilijat olivat esittäneet teoksiaan vuosisatojen ajan, mutta Sitwellin keskittyminen teoksen äänelliseen laatuun – merkityksen sijasta – on vielä nykyäänkin aistittavissa monien esiintyjien työssä.
Vuonna 1949 Sitwell esitti New Yorkissa ollessaan ”Façade” -teoksensa ja sai siitä paljon kiitosta, ja jälkikäteen ajateltuna hänen teoksensa jäävät usein sen perinnön varjoon. Tämän sodanjälkeisen ajanjakson aikana Sitwell osoitti suurta teknistä mestaruutta ja henkisyyttä. Hänestä tuli Dame vuonna 1954.
Sitwell ei kuitenkaan ollut läheskään ainoa abstrakti runoilija, ja monet väittävät, että tämän muodon juuret ovat muinaisessa suullisessa runousperinteessä. Dadaistit ja futuristit olivat alkaneet kokeilla äänitehosteita kirjoittamalla sävellyksiä, jotka keskittyivät puhtaaseen ääneen.
Italialainen futuristi Filippo Tommaso Emilio Marinetti oli havainnut, että onomatopoeia oli käyttökelpoinen kuvaamaan Tripolin taistelua, jossa hän oli toiminut sotareportaasissa, kun hän oli jo vakiinnuttanut asemansa ansioituneena kirjailijana. Hänen teoksensa muistuttivat enemmän taistelun äänen transkriptioita kuin mitään muuta sotarunoutta.
Dadaistit tutkivat ääntä välineenä abstraktimmin, alkaen Hugo Ballista, jota usein pidetään dadan perustajana, kun hän esitteli ”Verse Without Words” -teoksensa Cabaret Voltairessa vuonna 1926. Dadaistit loivat useita äänirunouden alalajeja, kuten bruitistista runoutta, joka muistutti melko paljon futuristisia runoja, samanaikaista runoutta, jossa teos lausuttiin useiden puhujien toimesta useilla eri kielillä samaan aikaan, ja liikkeellistä runoutta, jossa runoutta säesti alkeellinen liike, jota ei voitu pitää tanssina.
Kun paljon puhutaan 1900-luvun alun miesrunoilijoista, abstrakti runous on nauttinut valtavaa naisvaikutusta, ja alalla on useita merkittäviä ja menestyneitä naiskirjailijoita, kuten Else Lasker-Schüler ja paronitar Elsa von Freytag-Loringhoven.
Muoto
Abstract poetry ei ole määrätty muoto. Ei ole olemassa sääntöjä, joita noudattaa. Sen sijaan tehtävänä on siirtyä sanojen tuolle puolen ja luoda kirjoittamisen ja esittämisen yhteydessä jotakin sellaista, joka käyttää näitä välineitä työkaluina, mutta ei ole niiden sitoma.
Abstrakti runous on monella tapaa sukua avantgardistiselle musiikilliselle sävellystyölle – musiikillisille nuotinnoksille, jotka pyrkivät etääntymään tavanomaisesta musiikillisesta teoriasta.
Aloitteleva abstraktin runouden kirjoittaja saattaa haluta nauhoittaa itsensä yrittäessään tehdä ääntä, jota kukaan ei ole koskaan ennen tehnyt, keksimällä uusia sanoja tai leikkaamalla lehdistä kirjaimia, järjestelemällä niitä sattumanvaraisesti ja lausumalla syntynyttä kaaosta.
Käyttötarkoitus
Abstraktille runoudelle tarkoituksen osoittaminen tuntuu menevän ohi tarkoituksesta. Jokaisen uuden sävellyksen myötä tarkoitus keksitään uudestaan, joten yhden runon tarkoituksena voi olla luoda uudelleen tippuvan hanan ääni tutkiakseen kotielämän arkipäiväisyyttä, kun taas toisessa saatetaan yrittää jäljitellä tykkejä havainnollistamaan sodan kauhuja tai keksiä uusia sanoja kuvaamaan yksilön ainutlaatuista kokemusta olemassaolosta.
Neuvoisin, että ei kannata tehdä ääniä pelkän äänten tekemisen vuoksi, ellei se sinällään ole se tunnustettu tarkoitus. Pohtikaa miksi, ja päättäkää sitten, onko kokeilu onnistunut vangitsemaan sen.