The Founder: Jeesus Nasaretilainen
Kristinuskolla on historiallinen perustaja, jonka olemassaolon ulkopuoliset lähteet ovat vahvistaneet. Luotettavin näistä lähteistä on Josefuksen, Jerusalemissa syntyneen ensimmäisen vuosisadan juutalaisen historioitsijan, josta tuli lopulta Rooman kansalainen, kertomus. Teoksessaan Antiquities of the Jews (Juutalaisten muinaismuistot) hän viittaa useaan otteeseen lyhyesti Jeesukseen sekä Messiaana että viisaana opettajana. Josefus kirjoittaa myös, että Jeesus ristiinnaulittiin ja että hänen seuraajansa uskoivat hänen heränneen henkiin. Tämän lisäksi historia on kuitenkin vaitonainen.
Eniten tietoa Jeesuksesta on kirjattu neljään Raamatun kirjaan: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää huomata, että näitä kirjoja ei kirjoitettu elämäkerroiksi, vaan niiden tarkoituksena oli pikemminkin vakuuttaa muut siitä, että Jeesus oli Jumalan poika ja maailman pelastaja. Niinpä niissä kuvataan Jeesuksen elämää ja toimintaa sellaisena, jonka he uskoivat olevan Jumala lihassa. Toisin sanoen näissä neljässä Raamatun kirjassa on kertomus Jeesuksesta Kristuksesta – eli ”voidellusta” tai ”valitusta” – ei historiaa Jeesus Nasaretilaisesta miehestä.
Mitä kristityt uskovat Jeesuksesta?
Ensin ja ennen kaikkea kristityt uskovat, että Jeesus on sekä täysin inhimillinen että täysin jumalallinen: tekninen kaava on ”yksi persoona, kaksi olemusta”. Kristityt uskovat, että Jeesus ei ollut yhtäältä vain yksi valistunut opettaja eikä toisaalta jumalallinen avatar – Jumala ihmisen valepuvussa. Sen sijaan Jeesus oli kaikissa sanoissaan ja teoissaan sekä täysin ja täydellisesti jumalallinen että myös todellinen, ruumiillistunut ihminen. Kieli, jota kristityt käyttävät kuvaamaan tätä, on ”inkarnaatio”. Toisin sanoen kristityt uskovat, että Jumala ”ruumiillistui” – kirjaimellisesti ”ruumiillistui” – yhdessä ihmisessä, Jeesus Nasaretilaisessa, nuoren naisen nimeltä Maria ja hänen miehensä Joosefin pojassa.
Toisekseen kristityt uskovat, että Jeesuksessa heillä on selkein ilmaus Jumalan perusluonteesta ja siitä, miten Jumala haluaa olla suhteessa ihmiskuntaan ja maailmaan. Siksi Jeesuksen elämä – hänen palvelutyönsä, hänen ystävänsä, hänen opetuslapsensa – ovat kaikki ratkaisevan tärkeitä kristilliselle käsitykselle Jumalasta. Kristityt uskovat, että Jumalan perusasenne luomakuntaa kohtaan on rakkaus ja että kaikki, mitä Jumala tekee maailmassa, on tarkoitettu tuon rakkauden ilmentämiseksi. Jeesuksen ajatellaan ruumiillistavan tätä rakkautta persoonassaan ja jokaisessa ihmiselämänsä teossa.
Tässä yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, joka liittyy Jeesuksen elämään ja palvelutyöhön, nimittäin se, että Jeesus oli hyvin transgressiivinen, rikkoi toistuvasti sosiaalisia normeja ja ”queerasi” perinteisiä käsityksiä vallasta ja sosiaalisesta asemasta. Hän ei liittoutunut fariseusten, silloisten juutalaisten viranomaisten, kanssa; he saivatkin säännöllisesti ja toistuvasti nuhteita Jeesukselta siitä, että he pitivät sääntöjä tärkeämpinä kuin ihmisiä. Sen sijaan Jeesus ympäröi itsensä veronkantajien, prostituoitujen ja muiden kyseenalaisten yhteiskunnan jäsenten kanssa, otti lapsia syliinsä, paransi spitaalisia ja keskusteli vieraiden naisten kanssa. Uudestaan ja uudestaan Jeesus liittoutui ulkopuolisten kanssa: köyhien ja saastuneiden, vähäosaisten ja ei-toivottujen kanssa.
Raamattu
Kuten monien uskontojen kannattajilla, myös kristityillä on pyhä teksti, Raamattu, joka on kooste monista pienemmistä teksteistä, jotka ovat monien kirjoittajien kirjoittamia, ja joista vain joidenkin henkilöllisyys on tiedossa. Kristityt kuvaavat Raamattua usein ”inspiroituneeksi”, vaikka tätä sanaa on tulkittu eri tavoin. Jotkut kristityt uskovat, että Raamattua tulisi lukea kirjaimellisesti, jopa tieteen ja historian osalta, mutta päälinjan kristityt uskovat, että Raamattua ei ole kirjoitettu tieteelliseksi oppikirjaksi, elämäkerraksi tai historialliseksi kertomukseksi, vaan sen sijaan todistukseksi yhdestä ainoasta Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä historiassa liittosuhteessa ensin juutalaiselle kansalle ja sitten Jeesuksen Kristuksen kautta koko maailmalle. Tämä jättää avoimeksi mahdollisuuden sovittaa kristillinen kertomus yhteen geologian, antropologian, historian, tähtitieteen jne. uusien löytöjen kanssa.
Kristillinen Raamattu on jaettu kahteen suureen osaan, joita on perinteisesti kutsuttu Vanhaksi testamentiksi ja Uudeksi testamentiksi. Raamatun kirjojen määrä vaihtelee eri kristillisten uskontokuntien välillä, mutta kaksi tärkeintä jakoa on katolinen Raamattu, jossa on seitsemänkymmentäkolme kirjaa, ja protestanttinen Raamattu, jossa on yhteensä kuusikymmentäkuusi kirjaa.
Kristillinen yhteisö
Kristillisen yhteisön eli ”kirkon” synty liitetään yleensä tapahtumaan, josta kerrotaan Raamatun Apostolien teot -nimisessä kirjassa, kun 3000 ihmistä kastettiin Jerusalemissa Jeesuksen opetuslasten poikkeuksellisen todistuksen jälkeen, kun he puhuivat lukuisilla vierailla kielillä saatuaan Pyhän Hengen lahjan.
Keskusteltaessa seurakunnasta keskustelu alkaa yleensä Paavalista ja eri kirjeistä, joita hän kirjoitti Välimeren alueen aloitteleville kristillisille yhteisöille (nämä kirjeet muodostavat nykyään huomattavan osan Uudesta testamentista). Nämä yhteisöt kamppailivat hyvin todellisten kysymysten kanssa, joiden kanssa kirkko kamppailee vielä nykyäänkin: kristittyjen väliset riidat, seksuaalimoraaliin liittyvät kysymykset, syrjintäkysymykset jumalanpalveluksen aikana ja lain rooli kristityn elämässä. Monin tavoin nämä varhaiset yhteisöt ennakoivat kristillistä kirkkoa sellaisena kuin se on nykyään: ne ovat sidoksissa toisiinsa uskossa Jeesukseen Kristukseen, mutta niitä erottaa toisistaan myös erilaiset tulkinnat opeista ja käytännöistä, ja ne ovat saaneet omanlaisensa maun siitä erityisestä maantieteellisestä ja kulttuurisesta kontekstista, jossa ne kehittyivät. Nykyään näitä erilaisia kirkkokuntia kutsutaan tyypillisesti ”kirkkokunniksi”, ja niiden välistä vuoropuhelua/kumppanuutta kutsutaan ”ekumeeniseksi”.
Kristillisessä yhteisössä on kaksi osatekijää, jotka löytyvät lähes jokaisesta kristillisestä kirkkokunnasta ympäri maailmaa. Nämä piirteet ovat ”sana” ja ”sakramentti”. ”Sana” viittaa tässä yhteydessä Raamattuun: Raamatun lukeminen sekä saarnaaminen. Mikä tahansa yhteisö, joka kutsuu itseään ”kirkoksi”, kokoontuu Raamatun äärelle lukemaan ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia.
Toinen piirre useimmissa kirkoissa on ”sakramentti”. Ehkä kuuluisin sakramentin määritelmä on peräisin Augustinukselta: ”näkymättömän armon näkyvät merkit”. Sakramenttien – kuten kasteen ja ehtoollisen – uskotaan olevan konkreettisia kokemuksia Jumalan rakkaudesta ja armosta, joita sekä yksilö että yhteisö saavat uskossaan, fyysisessä ruumiissaan, kokoontuneen kansan suuremmassa fyysisessä ruumiissa.
Kirkolta kesti useita vuosisatoja selvittää, mitä kristityt ovat tulleet pitämään ”ortodoksisena” kirkon oppina; ja vaikka kirkon viralliset opetukset ovat olleet vakiintuneita jo vuosituhansien ajan, väittelyt samoista kysymyksistä jatkuvat yhä tänä päivänä.
Kristilliset opetukset
Kolminaisuus: Ensimmäinen ja tärkein kristillisistä opetuksista on kolminaisuusoppi, joka on sekä keskeinen kristillisen uskon ymmärtämisen kannalta että myös äärimmäisen vaikea selittää. Kolminaisuusoppi viittaa kristilliseen uskoon, jonka mukaan yksi Jumala on todellisuudessa olemassa kolmessa ”persoonassa”: Jumala Isä, Jumala Poika ja Jumala Pyhä Henki. Nämä ”persoonat” eivät ole erillisiä, erilaisia yksilöitä – kristinusko ei tunnusta uskoa kolmeen jumalaan – vaan nämä kolme persoonaa jakavat pikemminkin saman olemuksen ja tekevät Jumalan tunnetuksi ihmiskunnalle eri tavoin.
Pelastus: Toinen keskeinen kristillinen oppi on pelastus – kristinuskon keskeinen väite on, että ”Jeesus pelastaa” – mutta siitä, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa, kiistellään edelleen. Yksi polttavimmista näkökohdista kristillisessä pelastuskäsityksessä on se, miten se liittyy siihen, miten kristityt suhtautuvat muihin uskonnollisiin perinteisiin. Perinteinen kristillinen näkemys pelastuksesta on ollut, että kristillisen kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tämä ajatus ohjasi kirkon lähetyskäytäntöjä vuosisatojen ajan – ja ohjaa monia eri kirkkoja vielä nykyäänkin: oli voimakas pyrkimys käännyttää ihmisiä kristinuskoon, jotta he pääsisivät taivaaseen kuoltuaan.
2000-luvulla tämä käsitys pelastuksesta on kuitenkin yhä enemmän kyseenalaistettu, ja esiin on nostettu muiden vaihtoehtojen mahdollisuus, erityisesti universaalin pelastuksen mahdollisuus. Monet olettavat, että tämä on moderni ajatus, jonka on saanut aikaan sitoutuminen liberaalimpaan, sekulaarimpaan yhteiskuntaan, mutta tällä opilla on itse asiassa pitkä historia kristillisessä perinteessä.
Edetty kristillinen identiteetti
Kristillisessä elämässä on kyse suurelta osin ”pyhittämisestä”, joka tarkoittaa kasvamista pyhyydessä, ja ”vanhurskauttamisesta”, joka tarkoittaa Jumalan edessä vanhurskaaksi tulemista. Yhdessä ne viittaavat kristillisen elämän kahteen tärkeään näkökohtaan: ensinnäkin pelastumiseen ja toiseksi muuttumiseen tuon pelastuksen valossa. Eri uskontokunnat käyttävät erilaista kieltä kuvaamaan näitä kahta käsitettä – eivätkä kaikki niistä painota molempia yhtä paljon
Lisälukemista:
Tunnustukset, kirjoittanut Augustinus
Meeting Jesus Again for the First Time: The Historical Jesus and the Heart of Contemporary Faith, kirjoittanut Marcus Borg
Lyhyt johdatus Vanhaan testamenttiin, kirjoittanut Michael Coogan
Oxford Dictionary of the Christian Church, toimittanut F.L. Cross ja E. A. Livingstone
The Story of Christianity, toimittanut Justo Gonzalez
Blackwell Encyclopedia of Modern Christian Thought, toimittanut Alister McGrath
Faith Seeking Understanding: An Introduction to Systematic Theology, Daniel Migliore
Introducing the New Testament: A Historical, Literary, and Theological Survey, by Mark Allan Powell