Miten hän teki sen? Mitä oppeja me muut voimme ottaa opiksemme yrittäessämme hallita omia salkkujamme?
Yllättävää kyllä, maineestaan huolimatta Marty Whitman ei ollut tyypillinen ”arvosijoittaja”. Yleensä niin sanotut value-ihmiset etsivät – yksinkertaistaen – yrityksiä, joilla on suuret nykyiset kassavirrat ja jotka maksavat usein suuria osinkoja suhteessa osakekurssiinsa.
Whitman?
”Emme mieluummin maksaisi osinkoja”, hän kertoi Barron’sin Sandra Wardille vuonna 2003. ”Jos heillä on hyvä uudelleensijoitusmahdollisuus liiketoimintaan, haluaisimme mieluummin, että he laittavat rahat liiketoimintaan.” Hän lisäsi, että yritysten tulisi laajentaa tuotantovälineitään ja vähentää velkojaan ennen kuin ne harkitsevat rahojen palauttamista sijoittajille.
Hän meni vielä pidemmälle: ”Akateeminen hölynpöly on, että minkä tahansa kantaosakkeen nykyarvo on tulevat osingot. Hölynpölyä. Nykyarvo on se, millaista varallisuutta yritys voi rakentaa.” Osinkojen arvo oli hänen mukaansa siinä, että ne antoivat yrityksille paremman pääsyn pääomamarkkinoille: Toisin sanoen niiden oli helpompi ottaa lainaa, kun ne tarvitsivat sitä.
Tämä on Value 101 päälaelleen.
Kollegamme Lawrence Straussin vuonna 2010 antamassa haastattelussa hän selitti heterodoksisen teoriansa tarkemmin. ”Arvosijoittajana olet kiinnostunut siitä, luoko yritys vaurautta”, hän sanoi. ” Se ei ole vain kassavirtaa.” Yritykset eivät ole osinko- tai lyhyen aikavälin tuloskoneet: Ne ovat varallisuutta luovia koneita.”
Hän sanoi, että on olemassa tapoja luoda arvoa, joilla ei ole mitään tekemistä positiivisen kassavirran kanssa.”
Esimerkiksi ”mahdollisesti paljon tärkeämpää on… luoda varallisuutta kuluttamalla käteistä rahaa”. Toisin sanoen hän piti negatiivisesta kassavirrasta niin kauan kuin se kynnettiin arvokkaamman liiketoiminnan luomiseen. (Jeff Bezos, kuka tahansa?)
Ja ”kolmas – ja hyvin, hyvin tärkeä – arvonluontimenetelmä on resurssien muuntaminen…. Fuusioita ja yritysostoja, määräysvallan muutoksia, massiivisia pääomankorotuksia, spin-offeja jne.”
Whitman ei ollut edes Benjamin Grahamin ja David Doddin, niin sanottujen arvosijoittamisen isien ja 1930-luvun klassisen arvo-oppikirjaa ”Arvostuksen analyysi” (Security Analysis) tehneiden kirjoittajien, suuri fani. ”Graham ja Dodd eivät sano sitä, mitä kaikki sanovat heidän sanovan”, Whitman sanoi Barron’sille. ”Ensinnäkin he eivät tienneet mitään luottojen analysoinnista.” Hän lisäsi, että suurin osa heidän uraauurtavasta työstään yritysten taloudellisten tietojen analysoimiseksi oli vanhentunut vuosikymmeniä sitten nykyaikaisten tietojen julkistamisen ja arkistoinnin myötä.
Merkittävää on, että Whitman suhtautui avoimesti ulkomaisiin sijoituksiin. Uransa loppuvaiheessa pääosa rahastosta oli sijoitettu aasialaisiin osakkeisiin. Hän sanoi, että ”kun etsitään täydellistä tiedonantovelvollisuutta ja hyvin säänneltyjä markkinoita, Aasian kehittyneiden markkinoiden ja Pohjois-Amerikan välillä ei ole suurta eroa”. Se on tärkeä opetus sijoittajille globaalissa taloudessa, joista useimmat ovat edelleen liian varovaisia kokeilemaan ulkomaisia vesiä.
Vuoden 2008 finanssikriisi iski Third Avenueta – kuten muitakin arvosijoitusrahastoja – erittäin kovaa. Whitman sanoi ottaneensa episodista kaksi oppia. ”Yksi on taseen laadun ja vahvan taseen suuri merkitys, sillä se antaa turvallisuutta ja antaa yhtiölle mahdollisuuden toimia opportunistisesti. Toinen oppitunti, jonka sain, on johtamisen tärkeys.”
Yksi yhteinen asia arvomiehillä on vanha alennusmyymälöiden iskulause: Älä koskaan maksa täyttä hintaa. Kuten hän kysyi Barron’silta retorisesti: ”Kuka täysjärkinen maksaa 100 prosenttia dollarista?”
Tilaa Review & Preview, Barron’sin uusi päivittäinen sähköposti. Joka ilta käymme läpi uutiset, jotka liikuttivat markkinoita päivän aikana, ja katsomme eteenpäin, mitä ne merkitsevät salkullesi aamulla.