Nauraminen on tapa ilmaista tunteita, erityisesti iloa. Me kaikki tiedämme, miten hyvä on nauraa jollekin aidosti hauskalle asialle. Esimerkiksi tälle kirjoittajalle ”I Love Lucy” -sarjan jaksot ovat edelleen suuren huvituksen ja naurun lähde. Nauru auttaa ihmistä selviytymään elämän taakoista ja saamaan paremman hyvinvoinnin.
Mutta kuten hyvin tiedämme, naurulla voi olla myös muita merkityksiä: Esimerkiksi ”nauraa” jollekulle tai jollekin merkitsee pilkkaamista ja pilkkaamista. ”Viimeisen naurun saaminen” ilmaisee eräänlaista oikeudenmukaisuutta. ”Nauraa hihasta” kertoo salaisesta huvittuneisuudesta tai nautinnosta toisen henkilön epämukavuuden vuoksi. Jotain pidetään ”naurettavana”, jos se on uskomatonta tai mahdottomana. Valitettavasti naurulla on myös negatiivinen ulottuvuus.
Pyhät kirjoitukset, erityisesti Vanha testamentti, kiinnittävät huomiota nauruun. Naurun tunnustetaan kuuluvan elämään: ”Aika itkeä ja aika nauraa” (Saarnaaja 3:4).
Surullista kyllä, Raamattu keskittyy yleensä naurun negatiiviseen puoleen, ehkä varoituksena meille jokaiselle inhimillisestä heikkoudestamme ja alttiudestamme syntiin. Esimerkiksi Aabraham (1. Moos. 17:17) ja Saara (1. Moos. 18:12-15) nauravat epäuskoisina, kun Jumala kertoo heille, että hän täyttää liiton lupauksen ja he saavat pojan vanhuudesta huolimatta.
Monesti ihmiset nauravat toisille pilkaten: filistealaiset nauravat sokeutuneelle Sampsonille (Tuom. 16:25), miehet nauravat Jobin ahdingolle (Job 30:1), Israelin viholliset nauravat Jerusalemin kukistumiselle (Valitusvirret 1:7) ja paha Nikanor nauraa papeille ja vanhimmille (1. Makkabealaiskirje 7:34). Evankeliumissa, kun Herramme ilmoittaa, että Jairuksen tytär ei ole kuollut vaan nukkui, ”he nauroivat hänelle”; sitten Herramme teki ihmeen, joka herätti hänet henkiin (Luuk. 8:53).
Myös salamyhkäistä naurua toisen kustannuksella tuomitaan: ”Jumalattomien keskustelu on loukkaavaa, heidän naurunsa on tahatonta syyllisyyttä” (Sirach 27:13). Kaiken kaikkiaan nauru liitetään usein ”hölmöön”, ihmiseen, joka ei käyttäydy Jumalan totuuden ja oikeudenmukaisuuden mukaisesti: ”Hölmö korottaa äänensä nauruun, mutta viisas mies korkeintaan hymyilee lempeästi” (Sirach 21:20).
Naurulla on toinenkin ulottuvuus: Psalmeissa mainitaan Jumalan nauru, mutta vanhurskaassa mielessä, mikä osoittaa hänen ylivertaisuutensa niihin pahantekijöihin nähden, jotka luulisivat olevansa yhtä voimakkaita kuin Jumala itse: ”Hän, joka on valtaistuimella taivaassa, nauraa” niille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka ”vehkeilevät yhdessä Herraa ja hänen voideltujaan vastaan” (Ps. 2:1-4); ”Mutta Herra nauraa, sillä hän näkee, että hänen päivänsä on tulossa” (Ps. 37:13); ja ”Sinä, Herra, naurat heille, sinä pilkkaat kaikkia kansoja”, jotka ovat pahoja (Ps. 59:9). Tässä psalmisti käytti naurua heijastaakseen Jumalan kaikkivoipaisuutta ja oikeudenmukaisuutta pahan edessä.
Sama vanhurskas naurun tunne heijastuu uskovien elämässä, kun he kohtaavat pahantekijöitä. Vanhassa testamentissa Elia pilkkasi vääriä jumalia Karmelilla (1. Kun. 18:27), ja makkabealaiset marttyyrit käyttivät sarkasmia ja pilkkaa pahaa pakanakuningasta vastaan (II. Makk. 7). Luukkaan evankeliumiin kirjatuissa autuaaksijulistuksissa Jeesus opetti: ”Autuaita olette te, jotka itkette; te saatte nauraa” (Luuk. 6:21) ja ”Voi teitä, jotka nyt nauratte; te saatte itkeä surussanne” (Luuk. 6:25); tässä Herramme lupasi vanhurskaille ilon ja riemun naurua ja oikeamielisille itkua ja niille, jotka nauravat negatiivisessa merkityksessä, surua.
Tässä ymmärryksessä naureskelivatko Jeesukset? Missään Uudessa testamentissa ei ole erityistä mainintaa siitä, että Jeesus nauroi. Emme tietenkään löydä missään Uudesta testamentista erityistä mainintaa siitä, että joku nauroi, siis naurun positiivisessa merkityksessä. Herramme on kuitenkin varmasti nauranut. Hänen on täytynyt nauraa Pyhän Äidin ja Pyhän Joosefin kanssa humoristiselle tarinalle tai tilanteelle tai pelatessaan peliä. Hänen on täytynyt nauraa apostoliensa ja muiden kanssa nauttiessaan heidän seurastaan: Jopa evankeliumissa hänen vihollisensa parjaavat häntä ”ahmijaksi ja juopoksi” (Matt. 11:19), mikä osoittaa, että Herramme on varmasti jakanut hauskoja hetkiä, vaikkakin hyveellisesti. Ajatus siitä, että Herramme ei koskaan nauranut tai että häneltä puuttui huumorintaju, olisi ristiriidassa hänen täydellisen ihmisluontonsa kanssa, sillä hän on meidän kaltaisemme kaikessa paitsi synnissä.
Suuret pyhät, jotka elämässään heijastivat Herran elämää, tunsivat naurun ja hyvän huumorin arvon. Vain pessimistiseen hengellisyyteen taipuvaiset tuomitsisivat naurun. Pyhä Teresa Avila, yksi kirkkomme suurista mystikoista, katseli kerran ympärilleen kappelissa ja näki kaikki vakavan näköiset sisaret; hän puuskahti: ”Herra, pelasta minut näiltä murjottelevan näköisiltä pyhimyksiltä”! Pyhä Teresa osasi myös nauraa elämälle ja itselleen: kerran hän kommentoi luostarielämää: ”Kokemus on opettanut minulle, millaista on talo täynnä naisia.”
Muutkin pyhimykset tiesivät naurun ja ilon arvon: Pyhä Ignatius Loyolainen opetti: ”Naura ja kasva vahvaksi”. Pyhä Johannes Bosco sanoi: ”En halua pitkäkasvoisia pyhimyksiä”. Pyhä Franciscus de Sales sanoi: ”Surullinen pyhimys on surullinen pyhimys”. Pyhä Tuomas Akvinolainen opetti: ”Onnellisuus on ihmisen luonnollinen elämä.” Mikä olisi innoittanut näitä pyhimyksiä antamaan tällaisia lausuntoja, jos ei mietiskely Herramme elämästä? Ottamatta pois Pyhän Antonius Claretin suurta esimerkkiä, mutta iloinen rakkaus Herraa kohtaan ja hyvin sijoitettu nauru ovat saaneet aikaan enemmän käännynnäisiä kuin ankarat katumukset ja murheelliset kasvot. Arkkipiispa Fulton Sheen kiteytti asian hyvin: ”Nauru on pahaa vain silloin, kun se kääntyy Häntä vastaan, joka sen antoi.”