Tänään yksi vähiten keskustelua herättäneistä Emancipation Proclamationin näkökohdista on se, synnyttikö se takings-vaatimuksen. Julistus annettiin Lincolnin sotavallan nojalla, jolloin hän takavarikoi omaisuutta (orjia) kapinallisvaltioissa ja vapautti heidät sitten. Ilmeisesti monet etelävaltioiden asukkaat pyrkivät nostamaan takavarikointivaatimuksia liittovaltion hallitusta vastaan. Vastaavia vaatimuksia esitettiin 13. lisäyksen ratifioinnin jälkeen. Tuolloin kongressi arvioi, että vapautetuille orjanomistajille maksettavien korvausten kustannukset olivat jostain 1,6-2 miljardin dollarin välillä, mikä oli noin puolet etelän kaiken (kiinteän ja henkilökohtaisen) omaisuuden kokonaisarvosta.
14. lisäyksen 1. pykälä tekisi kaikista Yhdysvalloissa syntyneistä tai kansalaistetuista orjista Yhdysvaltojen ja sen osavaltion kansalaisia, jossa he asuivat. Tämä tekisi tyhjäksi Dred Scottin ja kumoaisi kaikki väitteet siitä, että orjia voitaisiin edelleen pitää omaisuutena. Mutta entä kaikki jäljellä olevat vaatimukset, jotka johtuivat vapautusjulistuksesta tai 13. lisäyksestä?
Suorana vastauksena tähän huoleen 14. lisäyksen laatijat lisäsivät tämän lauseen 4. pykälän loppuun.
”Yhdysvallat tai mikään osavaltio ei ota vastatakseen tai maksa … mitään saatavia, jotka johtuvat orjien menetyksestä tai vapautuksesta.”
Muilla sanoilla tämä säännös olisi mitätöinyt kaikki mahdolliset orjien vapautuksen seurauksena Yhdysvaltoihin tai johonkin osavaltioon kohdistuvat takavarikointivaatimukset. Koska osavaltioille annettiin tuolloin kaikki tai ei mitään -ultimaatti ratifiointia varten, tästä säännöksestä ei juurikaan keskusteltu. Siinä tunnustetaan, että lisäyksen laatijat olivat huolissaan takavarikointivaatimusten seurauksista. Kuvitelkaa, jos yksittäinen tuomari olisi todennut, että kyseessä oli haltuunotto, ja asia olisi päätynyt korkeimpaan oikeuteen! Jos lausunnossa todettaisiin, että kyseessä oli haltuunotto, sen olisi vahvistettava uudelleen Dred Scottin periaatteet, joiden mukaan ennen 14. lisäystä orjat olivat itse asiassa irtaimistoa.
Kuten professori Aynes toteaa artikkelissaan ”Unintended Consequences of the Fourteenth Amendment”:
Even with Salmon P. Chase, johtava orjuudenvastainen lakimies ja orjuudenvastaisen liikkeen oikeudellisen strategian kansallinen arkkitehti, oli sen ylituomarina, Dred Scottin muisto oli yleisön mielessä liian elävä, jotta se olisi voinut pyyhkiä pois sen mahdollisuuden, että edes yhdenkin entisen orjanomistajan kanne saattaisi johtaa tuomioon Yhdysvaltoja vastaan omaisuuden ottamisesta ilman kohtuullista korvausta. Lisäksi jatkuva pelko entisten orjanomistajien ja heidän entisten liittolaistensa, pohjoisen demokraattien, liittoutumisesta tarjosi vahvan kannustimen tämän kysymyksen ratkaisemiseen perustuslain muutoksella. 1,5-2 miljardin dollarin velkaantumisriski, kun sitä verrattiin tavanomaisen oikeuden valamiehistöä koskevien säännösten noudattamiseen, sai jälkimmäisen vaikuttamaan vähäpätöiseltä. Tällaisen valinnan edessä jopa sellainenkin ratifioija, joka halveksisi yleisen oikeuden valamiehistösäännöksiä, pitäisi ratifiointia ”suurempana hyötynä”.
Tämä on myös esimerkki siitä, että muutosehdotuksella muutetaan nimenomaan aiempaa muutosehdotusta, kuten 14. muutosehdotuksen 5 §:n vaikutus 10. ja 11. muutosehdotukseen. Tässä tapauksessa 14. lisäyksen 4 pykälä näyttää luovan poikkeuksen 5. lisäyksen haltuunottolausekkeesta.
Cross-Posted at JoshBlackman.com