On vaikea käsittää, miten hyvin Anonyymit Alkoholistit on pärjännyt vuonna 1935 alkaneen olemassaolonsa aikana. Navigointi vesillä oli noina alkuaikoina paljon petollisempaa kuin nykypäivän AA:n keskivertojäsen tietäisi, sillä perustajien ponnistelut ovat todistetusti selvinneet jokaisesta horisonttiin ilmestyneestä myrskystä. Tuon ajan AA:n jäsenillä oli kuitenkin kokemusta siitä, että he ymmärsivät edeltäjänsä, The Oxford Groupin, virheet, jolla oli jonkin verran menestystä, kun se oli kirjannut yli satatuhatta raitista jäsentä, ennen kuin se uskaltautui tiettyjen rajojen ulkopuolelle ja ajautui pois raiteiltaan, kun uskonnosta näytti tulevan enemmän asialistalle kuin raittiudesta.
Sitten oli samanlainen kokemus, kun kyseessä olivat washingtonilaiset, jotka antoivat ulkopuolisten vaikutteiden, kuten politiikkaan kuuluvien asioiden ja ulkopuolisten rahakysymysten, hallita asialistaa. Nämä virheet eivät jääneet huomaamatta AA-ohjelman varhaisilta jäseniltä, ja ne saattoivat olla asioita, jotka antoivat pohjan sille, että olemme hyvin varovaisia pitäytyessämme ainoan tarkoituksen vaatimuksessamme ja jäsentäessämme perinnettä tavalla, joka antaa yksittäisille ryhmille mahdollisimman paljon liikkumavaraa, jotta emme lannistaisi erilaisuutta, mutta pysyisimme kuitenkin kurssilla, kun on kyse säännöistä, jotka jättäisivät pois jokaisen alkoholistin, joka haluaa raitistua.
Autonomia on yksinkertaisesti itsenäisyyden muoto, joka antaa kullekin ryhmälle liikkumavaraa olla luova omalla tavallaan, kun se haluaa vedota tiettyihin ryhmittymiin alkoholistien yhteisössä yleensä, kunhan se ei ylity tekemään niitä tuskallisia virheitä, jotka voisivat johtaa meidät sille tielle, joka johti AA:ta edeltäneiden ryhmien hajottamiseen. Nykyään AA:ssa on kokouksia, jotka on suunnattu tietyille AA:n väestöryhmille, kuten esimerkiksi seuraaville: Miesten kokoukset, naisten kokoukset, suljetut kokoukset (vain alkoholistit), avoimet kokoukset, homo- ja lesbokokoukset, askelten opiskelu, iso kirja, espanjankieliset kokoukset ja niin edelleen. Kaikkien näiden kokousten yhteinen teema on viedä viesti alkoholistille, joka edelleen kärsii. Ketä tahansa, jolla on halu lopettaa juominen, ei voida käännyttää pois, jos; tosiaankin kyseinen kokous haluaa jatkossakin olla nimeltään AA-kokous.
Palvelin tuolloin Yhdysvaltain laivastossa, kun tulin raittiiksi loppuvuodesta 1969, ja pian sen jälkeen, kun olin juhlinut yhden vuoden raittiutta, olin lentokoneessa matkalla Filippiineille polttoainesäiliöaluksen kyytiin, ja viettänyt seuraavat neljä kuukautta vetämällä polttoainetta Tonkinin Golfille ja tankkaamalla laivasaattueita Vietnamin sodan aikana siellä. Tuon neljän kuukauden aikana en pystynyt käymään yhdessäkään AA-kokouksessa. Se, mitä tapahtui tuona aikana, jolloin olin eristyksissä AA-ohjelmaa koskevista päivittäisistä uutisista, oli tietämättäni surullinen uutinen siitä, että Bill W. oli kuollut. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun olin lähtenyt maasta, ja kun palasin kotiin, se ei ollut enää puheenaiheena, enkä kuullut siitä mitään.
Pian sen jälkeen, kun olin palannut kotiin, vaimoni ja minä osallistuimme AA:n kongressiin Kaliforniassa, ja yllätyksekseni tuon kongressin päätapahtuma oli Bill W:n muistokokous, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, milloin hän oli kuollut, se olisi saattanut tietääkseni tapahtua kymmenen vuotta aikaisemmin. Kokouksen lavalla oli kymmenen tuolia rivissä, ja noilla tuoleilla istui kymmenen tuon ajan merkittävintä puhujaa, ja jokaisen heistä oli määrä kertoa viiden minuutin tarina omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan Billin kanssa. Yksi tarina, jonka vieläkin muistan tuosta kokouksesta, menee jotakuinkin näin:
Joidenkin länsirannikolla asuvien AA-ystäviensä pyynnöstä Bill oli junassa matkalla Kaliforniaan puhumaan useissa hyvin suunnitelluissa kokouksissa. AA:n jäsenet eräässä keskilännen pikkukaupungissa kuulivat, että hänen junansa pysähtyisi heidän kaupungissaan, ja kysyivät, voisiko hän harkita pysähtymistä päiväksi ja puhumista heidän kokouksessaan. Hän suostui siihen, kuten hän yleensä tuohon aikaan teki. Kun juna saapui, kaupungin jäsenet odottivat, että Bill saapuisi paikalle häntä avustavan seurueen kanssa, ja he olivat järjestäneet tervetulotilaisuuden, johon kuului bändi, suuri väkijoukko ja kaikki kaupungin arvovaltaiset henkilöt. Kun juna pysähtyi, ainoa, joka nousi junasta, oli Bill, joka käveli ramppia alas yksin yhden matkalaukun kanssa. Hän eteni suunnitellulle kokouspaikalle, ja kun kokous alkoi, Bill oli hieman järkyttynyt, kun jäsenet aloittivat kokouksen useilla kirkollisilla virsillä. Siitä huolimatta hän täytti lupauksensa ja piti puheensa ja oli jälleen järkyttynyt, kun kokous päättyi vielä useisiin virsiin. Lopetettuaan oleskelunsa hän nousi junaan ja jatkoi matkaansa.
Junassa Billiä vaivasi jatkuvasti se, että ”mitä he tekevät AA:lle virsien kanssa”, eikä se tuntunut oikealta. Sitten Bill alkoi miettiä tuon pikkukaupungin kokoa ja väkilukua sekä sitä, kuinka suuri määrä alkoholisteja tuohon kokoukseen osallistui, ja hän tuli siihen tulokseen, että asukaslukuun suhteutettuna se oli luultavasti maan suurin kokous, ja jos he halusivat laulaa virsiä, niin se oli heidän asiansa.
Uskon, että neljäs perinne jättää yksittäisen ryhmän harkintaan ottaa huomioon erilaiset kulttuuriset vaikutteet, jotka vaikuttavat kokousmuodon kokoonpanoon ja rakenteeseen, ja uskon, että Bill osui oikeaan, kunhan se ei muuta ensisijaisen tarkoituksemme henkeä, eli viestiä edelleen kärsiville alkoholisteille ja sitä, että ketään, jolla on halu lopettaa juominen, ei saa käännyttää pois.
LASKEKAA HÄNET LAULAAMAAN
Kirjoittajana: Rick Rick R.