”Uusi järjestys” kutsuttiin näin erottaakseen ja ”parantaakseen” itseään Sukarnon ”vanhasta järjestyksestä”. Pancasilaa mainostettiin kansallisena ideologiana, joka edeltää käyttöön otettuja uskontoja, kuten hindulaisuutta tai islamia. Suharto sai vuonna 1978 aikaan parlamentin päätöslauselman (Tap MPR nro II/1978), joka velvoitti kaikki Indonesian järjestöt noudattamaan Pancasilaa perusperiaatteena. Hän otti käyttöön Pancasila-opetusohjelman, johon kaikkien indonesialaisten on osallistuttava peruskoululaisista toimistotyöntekijöihin. Pancasilaa, Sukarnon alun perin vuonna 1945 muotoilemaa melko epämääräistä ja yleistajuista periaatekokonaisuutta, mainostettiin tarmokkaasti pyhänä kansallisena ideologiana, joka edustaa Indonesian kansan ikivanhaa viisautta jo ennen ulkomaisten uskontojen, kuten hindulaisuuden tai islamin, tuloa. Heinäkuussa 1982 pitämässään puheessa, joka heijasti hänen syvää ihastustaan jaavaanilaisiin uskomuksiin, Suharto ylisti Pancasilaa avaimena täydelliseen elämään (ilmu kasampurnaning hurip), joka on sopusoinnussa Jumalan ja kanssaihmisten kanssa. Käytännössä Suharton hallitus kuitenkin käytti Pancasilan epämääräisyyttä hyväkseen perustellakseen tekojaan ja tuomitakseen vastustajansa ”Pancasilan vastaisiksi”.
Dwifungsi- (”Kaksoistehtävä”) politiikka mahdollisti armeijan aktiivisen roolin Indonesian hallinnon, talouden ja yhteiskunnan kaikilla tasoilla.
Sisäisen toisinajattelun neutralisointiEdit
Suharto oli nimitetty presidentiksi, mutta hänen oli silti jaettava valta eri elementtien kanssa, mukaan lukien indonesialaiset kenraalit, jotka pitivät Suhartoa pelkkänä primus inter paresina, sekä islamilaiset ryhmittymät ja opiskelijaryhmät, jotka osallistuivat kommunisminvastaiseen puhdistukseen. Diponegoro-divisioonan komentajana toimineen sotilasupseereista koostuvan ”henkilökohtaisten avustajien toimiston” (Aspri), erityisesti Ali Murtopon, avustamana Suharto alkoi järjestelmällisesti lujittaa valta-asemaansa syrjäyttämällä hienovaraisesti potentiaalisia kilpailijoitaan ja palkitsemalla lojaalejaan poliittisella asemalla ja rahallisilla kannustimilla.
Suharto torjui menestyksekkäästi MPRS:n puheenjohtajan kenraali Nasutionin vuonna 1968 tekemän yrityksen esitellä lakiehdotus, joka olisi rajoittanut vakavasti presidentin valtaoikeuksia, ja Suharto poistatti Nasutionin MPRS:n puheenjohtajan tehtävästä vuonna 1969 ja pakotti hänet varhaiseläkkeelle armeijasta vuonna 1972. Vuonna 1967 kenraalit HR Dharsono, Kemal Idris ja Sarwo Edhie Wibowo (joita kutsuttiin ”uuden järjestyksen radikaaleiksi”) vastustivat Suharton päätöstä sallia nykyisten poliittisten puolueiden osallistuminen vaaleihin ja suosivat ideologioista riippumatonta kaksipuoluejärjestelmää, joka muistuttaisi jonkin verran monien länsimaiden järjestelmiä. Tämän jälkeen Suharto lähetti Dharsonon suurlähettilääksi ulkomaille, kun taas Kemal Idris ja Sarwo Edhie Wibowo lähetettiin kaukaisiin Pohjois-Sumatraan ja Etelä-Sulawesiin alueellisiksi komentajiksi.
Vaikka monet vuoden 1966 opiskelijaliikkeen (Angkatan 66) alkuperäisistä johtajista saatiin menestyksekkäästi mukaan hallintoon, se joutui kohtaamaan suuria opiskelijamielenosoituksia, joissa kyseenalaistettiin vuoden 1971 vaalien laillisuus, Golput-liikkeen, Taman Mini Indonesia Indah -teemapuiston kalliin rakentamisen (1972), ulkomaisten kapitalistien ylivallan (Malari-välikohtaus vuodelta 1974) ja Suharton presidenttikauden aikarajoitusten puuttumisen (1978). Uusi järjestys vastasi vangitsemalla opiskelija-aktivisteja ja lähettämällä armeijan yksiköitä miehittämään Bandungin teknillisen instituutin kampuksen vuonna 1978. Huhtikuussa 1978 Suharto lopetti kampuksen levottomuudet antamalla asetuksen ”kampuselämän normalisoinnista” (NKK), jolla kiellettiin poliittinen toiminta kampuksella, joka ei liittynyt akateemiseen toimintaan.
Vuonna 1980 viisikymmentä merkittävää poliittista vaikuttajaa allekirjoitti Viidenkymmenen Vetoomuksen, jossa kritisoitiin sitä, että Suharto oli käyttänyt Pancasilaa arvostelijoidensa hiljentämiseksi. Suharto kieltäytyi käsittelemästä vetoomuksen esittäjien huolenaiheita, ja osa heistä vangittiin ja osalle asetettiin liikkumisrajoituksia.
Sisäpolitiikka ja turvallisuusEdit
DepolitisointiEdit
Lääkitäkseen siviilipoliitikkojen vaatimuksia vaalien järjestämisestä, jotka ilmenivät MPRS:n päätöslauselmissa vuosina 1966 ja 1967, Suharton hallitus laati joukon lakeja, jotka koskivat vaaleja sekä parlamentin rakennetta ja tehtäviä ja jotka MPRS hyväksyi marraskuussa 1969 pitkällisten neuvottelujen jälkeen. Laissa säädettiin parlamentista (Madjelis Permusjawaratan Rakjat/MPR), jolla oli valtuudet valita presidentit ja joka koostui alahuoneesta (Dewan Perwakilan Rakjat/DPR) sekä alueellisista ja ryhmien edustajista. Hallitus nimitti suoraan 100 DPR:n 460 jäsenestä, ja loput paikat jaettiin poliittisille puolueille yleisten vaalien tulosten perusteella. Tämä mekanismi takaa hallituksen merkittävän määräysvallan lainsäädäntöasioissa, erityisesti presidenttien nimittämisessä.
Osallistuakseen vaaleihin Suharto ymmärsi tarpeen liittoutua jonkin poliittisen puolueen kanssa. Harkittuaan aluksi liittymistä Sukarnon vanhaan puolueeseen, PNI:hen, Suharto otti vuonna 1969 haltuunsa armeijan johtaman epämääräisen kansalaisjärjestöjen liiton nimeltä Golkar (”Toimiva ryhmä”) ja muutti sen vaalivälineekseen oikean kätensä Ali Murtopon koordinoimana. Ensimmäiset parlamenttivaalit pidettiin 3. heinäkuuta 1971, ja niihin osallistui kymmenen henkilöä: Golkar, neljä islamilaista puoluetta sekä viisi kansallismielistä ja kristillistä puoluetta. He kampanjoivat ideologialtaan epäideologisella ”kehityksen” ohjelmalla ja saivat apunaan hallituksen virallista tukea ja hienovaraisia pelottelutaktiikoita. Golkar sai 62,8 prosenttia äänistä. Maaliskuussa 1973 pidetyssä MPR:n yleiskokouksessa Suharto nimitettiin pikaisesti toiselle virkakaudelle ja Sultan Hamengkubuwono IX varapresidentiksi.
Tammikuun 5. päivänä 1973 hallitus pakotti neljä islamilaista puoluetta yhdistymään PPP:ksi (Partai Persatuan Pembangunan/Yhdistynyt Kehityspuolue), kun taas viisi muuta kuin islamilaista puoluetta fuusioitiin PDI:ksi (Partai Demokrasi Indonesia/Indonesian Demokraattinen Puolue/Indonesian Demokraattinen Puolue/PDI). Hallitus varmisti, etteivät nämä puolueet koskaan kehittäneet tehokasta oppositiota valvomalla niiden johtoa ja ottamalla käyttöön ”uudelleenkutsumisjärjestelmän”, jolla kaikki suorapuheiset lainsäätäjät poistettiin tehtävistään. Käyttämällä tätä ”Pancasila-demokratiaksi” kutsuttua järjestelmää Golkar voitti MPR:n parlamenttivaalit vuosina 1977, 1982, 1987, 1992 ja 1997 valtavin äänin. Tämän jälkeen vaaleilla valittu MPR jatkoi Suharton yksimielistä uudelleenvalintaa presidentiksi vuosina 1978, 1983, 1988, 1993 ja 1998.
Korporatiivisten ryhmien perustaminenEdit
Suharto jatkoi yhteiskuntasuunnitteluhankkeita, joiden tarkoituksena oli muuttaa indonesialainen yhteiskunta epäpolitisoituneeksi ”kelluvaksi joukoksi”, joka tukee kansallista ”kehitystehtäväänsä”, korporatismia muistuttavaa käsitettä. Hallitus perusti kansalaisyhteiskunnan ryhmiä yhdistääkseen väestön tukemaan hallituksen ohjelmia. Esimerkiksi marraskuussa 1971 hallitus perusti ja edellytti, että kaikki valtion ja paikallishallinnon omistamien yritysten ja Bank Indonesian virkamiehet ja työntekijät liittyivät KORPRI:hin (Indonesian tasavallan työntekijäjoukkoihin) varmistaakseen heidän lojaalisuutensa; organisoi FBSI:n (Federasi Buruh Seluruh Indonesia) ainoaksi lailliseksi ammattiyhdistykseksi niille työntekijöille, jotka eivät olleet oikeutettuja KORPRI:n jäsenyyteen, helmikuussa 1973 (nimettiin myöhemmin uudelleen SPSI:ksi/Serikat Pekerja Seluruh Indonesia vuonna 1985), joka perustettiin kolmikantaisuuden varjolla, joka määriteltiin virallisesti pancasilaistisiksi työmarkkinasuhteiksi (indones: Hubungan Industrial Pancasila) (vaikka tosiasiassa se sementoi vain liike-elämän etuja valtion kanssa); ja perusti MUI:n (Majelis Ulama Indonesia) vuonna 1975 valvomaan islamilaisia pappeja. Edistääkseen vaikutusvaltaisten indonesialaisten kiinalaisten assimilaatiota Suharton hallitus hyväksyi vuosina 1966-1967 useita lakeja osana niin sanottua ”kiinalaisongelman ratkaisun peruspolitiikkaa”, jonka mukaan vain yksi kiinankielinen julkaisu (armeijan valvonnassa) sai jatkaa toimintaansa, kaikki kiinalaiset kulttuuri- ja uskonnolliset ilmaisut (mukaan lukien kiinalaisten kirjoitusmerkkien esittäminen) kiellettiin julkisessa tilassa, kiinalaiset koulut lakkautettiin asteittain ja etnisiin ryhmiin kuuluvia kiinalaisia rohkaistiin käyttämään indonesialaiselta kuulostavia nimiä. Lisäksi indonesialaiskiinalaisilta vaaditaan kansalaisuustodistus, jotta he voivat päästä akatemiaan, saada passin, ilmoittautua vaaleihin ja mennä naimisiin. Vuonna 1968 Suharto aloitti erittäin menestyksekkään perhesuunnitteluohjelman (Keluarga Berentjana/KB) hillitäkseen valtavaa väestönkasvua ja lisätäkseen siten tuloja asukasta kohti. Pysyvä perintö tältä kaudelta on Suharton 17. elokuuta 1972 säätämä indonesian kielen oikeinkirjoitusuudistus.
”Valtion Ibuismi ”Edit
Javanilaisesta priyayi-kulttuurista inspiroituneena Uusi Järjestys on vakauttamiskautensa antifeministinen ja patriarkaalinen, ja tätä periaatetta kutsutaan virallisesti nimellä ”perhettäjyys” (indonesian kekeluargaan). Vuonna 1974 presidentti Suharto perusti virkamiesvaimojen Dharma Wanita -joukon, joka oli järjestäytynyt ”viiden naisen dharman” (indonesian kielellä: Pancadharma Wanita, antifeministinen, patriarkaattinen oppi, joka muistutti natsi-Saksan Kinder, Küche, Kirche -oppia); perheiden hyvinvointikoulutusohjelma (Pembinaan Kesejahteraan Keluarga, PKK), joka perustui vuonna 1957 Bogorissa pidettyyn kotitalouskonferenssiin, tehtiin pakolliseksi vuonna 1972 erityisesti maaseudulla.
Vasta vuonna 1980 feminismi sai nousujohteisen aseman perustamalla useita säätiöitä, esimerkiksi Annisa Shanti -säätiön (Yasanti).
Poliittinen vakausEdit
Suharto tukeutui armeijaan pitääkseen häikäilemättömästi yllä maan sisäistä turvallisuutta, jota organisoivat Kopkamtib (Operaatiojohto turvallisuuden ja järjestyksen palauttamiseksi) ja BAKIN (Valtion tiedustelun koordinointivirasto). Säilyttääkseen maan tiukan valvonnan Suharto laajensi armeijan alueellista järjestelmää kylätasolle asti, ja sotilasupseerit nimitettiin aluepäälliköiksi armeijan Dwifungsi (”kaksoistehtävä”) -nimikkeen alla. Vuoteen 1969 mennessä 70 prosenttia Indonesian maakuntien kuvernööreistä ja yli puolet piiripäälliköistä oli aktiivisia sotilasupseereita. Suharto antoi luvan Operasi Trisula -operaatioon, joka tuhosi PKI:n jäänteet, jotka yrittivät organisoida sissitukikohtaa Blitarin alueella vuonna 1968, ja määräsi useita sotilasoperaatioita, jotka lopettivat kommunistisen PGRS-Paraku-kapinan Länsi-Kalimantanissa (1967-1972). Hasan di Tiron johtaman Vapaa Aceh -liikkeen separatistien ensimmäisen muodon hyökkäykset öljytyöläisiä vastaan vuonna 1977 johtivat pienten erikoisjoukkojen lähettämiseen, jotka joko tappoivat nopeasti liikkeen jäsenet tai pakottivat heidät pakenemaan ulkomaille. Maaliskuussa 1981 Suharto antoi luvan erikoisjoukkojen onnistuneeseen operaatioon, jonka tarkoituksena oli estää ääri-islamistien tekemä Garuda Indonesian lennon kaappaus Don Muangin lentokentällä Bangkokissa.
Noudattaakseen vuonna 1962 tehtyä New Yorkin sopimusta, jossa edellytettiin kansanäänestyksen järjestämistä Länsi-Irianin integroimisesta Indonesiassa ennen vuoden 1969 loppua, Suharton hallitus ryhtyi järjestämään niin sanottua ”vapaan valinnan lakia”, joka oli tarkoitus järjestää heinä-elokuussa 1969. Hallitus lähetti Sarwo Edhie Wibowon johtamat RPKAD:n erikoisjoukot, jotka saivat aikaan sen, että useat entisen hollantilaisten organisoiman puolisotilaallisen armeijan (Papoea Vrijwilligers Korps/PVK) joukot, jotka olivat vapaana viidakoissa Indonesian vallankaappauksen jälkeen vuonna 1963, antautuivat, ja samalla se lähetti katolilaisia vapaaehtoisia Jusuf Wanandin johtamana jakamaan kulutustarvikkeita edistääkseen Indonesia-myönteisiä tunteita. Maaliskuussa 1969 sovittiin, että kansanäänestys järjestetään 1 025 heimopäällikön kautta, koska se oli logistisesti haastavaa ja koska väestö oli poliittisesti tietämätöntä. Edellä mainittua strategiaa käyttäen kansanäänestys tuotti yksimielisen päätöksen Indonesiaan liittymisestä, minkä Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous pani asianmukaisesti merkille marraskuussa 1969.
Poliittinen islamEdit
Suharton aikana Suharto tukahdutti poliittiset islamilaiset ja Indonesian hallitus valvoi huolellisesti uskonnollisia muslimeja. Useat Suharton alaisuudessa palvelleet kristityt kenraalit, kuten Leonardus Benjamin Moerdani, vainosivat aktiivisesti uskonnollisia muslimeja Indonesian armeijassa, jota kuvailtiin ”islaminvastaiseksi”, eväsivät uskonnollisilta muslimeilta ylennykset, estivät heitä rukoilemasta kasarmeissa ja kielsivät heitä jopa käyttämästä islamilaista tervehdystä ”Salaam Aleikum”, ja Suharto tuki näitä islaminvastaisia linjauksia täysin, huolimatta siitä, että hän oli itsekin muslimi, koska piti poliittista islamilaisuutta uhkana valtaansa kohtaan. Kristitty kenraali Theo Syafei, joka myös palveli Suharton alaisuudessa, vastusti poliittisen islamin valtaannousua Indonesiassa ja loukkasi Koraania ja islamia lausunnoissaan, joita kuvailtiin islaminvastaisiksi.Lisäksi hijab kiellettiin lyhytaikaisesti (1980-1991) valtion kouluissa.
TalousEdit
Uusi presidentti värväsi ryhmän enimmäkseen amerikkalaisittain koulutettuja indonesialaisia taloustieteilijöitä, joita kutsuttiin ”Berkeley-mafiaksi”, muotoilemaan hallituksen talouspolitiikkaa. Leikkaamalla tukia ja valtion velkaa sekä uudistamalla valuuttakurssimekanismia inflaatio laski 660 prosentista vuonna 1966 19 prosenttiin vuonna 1969. Nälänhädän uhkaa lievensivät USAID:n riisiavustuslähetykset vuosina 1967-1968.
Toteuttaessaan, että kasvua elvyttämään kykenevää kotimaista pääomaa oli niukasti, Suharto kumosi Sukarnon taloudellisen autarkian politiikan avaamalla maan tietyt talouden alat ulkomaisille investoinneille tammikuussa 1967 annetulla uudella ulkomaisia investointeja koskevalla lailla (joka sisälsi anteliaita verovapautuksia ja rahan vapaan liikkuvuuden). Suharto itse teki useita matkoja Länsi-Eurooppaan ja Japaniin edistääkseen investointeja Indonesiaan, alkaen luonnonvarojen alalta. Ensimmäisiä ulkomaisia sijoittajia, jotka palasivat Indonesiaan, olivat kaivosyhtiöt Freeport Sulphur Company ja International Nickel Company, ja myöhemmin japanilaiset, eteläkorealaiset ja taiwanilaiset yhtiöt tekivät merkittäviä investointeja. Vuodesta 1967 alkaen hallitus onnistui saamaan matalakorkoista ulkomaista apua kymmeneltä Indonesian hallitustenvälisen ryhmän (IGGI) alaisuuteen kuuluvalta maalta budjettivajeen kattamiseksi.
Suharton hallitus antoi kesäkuussa 1968 kotimaisia investointeja koskevan lain, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa talouskasvua vauhdittamaan kykenevän kotimaisen kapitalistiluokan kehittyminen täydentämään nykyisiä valtionyrityksiä. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa syntyi kotimaisia yrittäjiä (enimmäkseen kiinalais-indonesialaisia) tuontia korvaavalla kevyen valmistuksen alalla, kuten Astra Group ja Salim Group.
IGGI:n ulkomaisen avun ja myöhemmin vuoden 1973 öljykriisin aikana tapahtuneen öljynviennin kasvun ansiosta hallitus aloitti laajamittaiset ja intensiiviset infrastruktuuri-investoinnit viisivuotissuunnitelmien (Rencana Pembangunan Lima Tahun / REPELITA) puitteissa:
- REPELITA I (1969-1974), jossa keskityttiin maatalouden parantamiseen (vihreä vallankumous) elintarviketurvan varmistamiseksi
- REPELITA II (1974-1979), jossa keskityttiin infrastruktuuriin Jaavan ulkopuolisilla saarilla ja alkutuotannon kasvuun
- REPELITA III (1979-1984), jossa keskityttiin elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseen.(1984-1989), jossa keskityttiin tuotantohyödykkeiden valmistuksen kasvuun
- REPELITA V (1989-1994), jossa keskityttiin televiestinnän kasvuun
- REPELITA V (1989-1994), jossa keskityttiin televiestinnän kasvuun, koulutukseen ja liikenneinfrastruktuuriin
- REPELITA VI (1994-1998, keskeneräinen), jossa keskityttiin ulkomaisia investointeja ja vapaakauppaa tukeviin infrastruktuureihin
Suharto jatkoi rationaaliseen ja terveeseen makrotaloudelliseen politiikkaan perustuvan virallisen talouden luomista, mutta samalla hän jatkoi aiempaa toimintatapaansa, joka oli sotilaiden ja perheenjäsentensä johtamien hyväntekeväisyysorganisaatioiden laajan verkoston luominen, jonka tarkoituksena oli hankkia kotimaisilta ja ulkomaisilta yrityksiltä lahjoituksia tarvittavaa valtiontukea ja tarvittavia lupia vastaan. Vaikka joitakin näiden järjestöjen tuottoja käytettiin aidosti hyväntekeväisyystarkoituksiin (kuten sydänsairaalan rakentaminen Yayasan Harapan Kitan toimesta, jota johti ensimmäinen nainen), suurin osa rahoista kierrätettiin huuhtelurahastoina, joilla palkittiin poliittisia liittolaisia Suharton hallinnon tuen ylläpitämiseksi.
Helmikuussa 1975 valtiollinen öljy-yhtiö Pertamina joutui jättämään maksamatta amerikkalaisilta ja kanadalaisilta velkojilta saamiaan lainoja, joiden suuruus oli 15 miljardia dollaria. Yhtiön johtaja, kenraali Ibnu Sutowo (Suharton läheinen liittolainen) sijoitti öljyn hinnannoususta saadut satunnaiset tulot lukemattomaan muuhun liiketoimintaan, kuten merenkulkuun, teräkseen, rakentamiseen, kiinteistöihin ja sairaaloihin. Näitä yrityksiä hoidettiin huonosti ja ne olivat täynnä korruptiota. Hallitus joutui pelastamaan yhtiön, jolloin valtion velka lähes kaksinkertaistui, ja Ibnu Sutowo erotettiin virastaan.
UlkopolitiikkaEdit
Valtansa saatuaan Suharton hallitus omaksui puolueettomuuspolitiikan kylmässä sodassa ja asettui hiljaa länsiblokkiin (mukaan lukien Japani ja Etelä-Korea) tavoitteenaan varmistaa tuki Indonesian talouden elvyttämiselle. Länsimaat, jotka olivat vaikuttuneita Suharton vahvasta kommunisminvastaisuudesta, tarjosivat nopeasti tukeaan. Diplomaattiset suhteet Kiinaan keskeytettiin lokakuussa 1967, koska Kiinan epäiltiin osallistuneen 30. syyskuuta -liikkeeseen (diplomaattisuhteet palautettiin vasta vuonna 1990). Koska Suharto tuhosi PKI:n, Neuvostoliitto kielsi sotilasmyynnin Indonesiaan. Vuosina 1967-1970 ulkoministeri Adam Malik onnistui kuitenkin saamaan aikaan useita sopimuksia Sukarnon Neuvostoliitolta ja muilta Itä-Euroopan kommunistivaltioilta ottamien massiivisten velkojen uudelleenjärjestelystä. Alueellisella tasolla Indonesia lopetti vastakkainasettelun Malesian kanssa elokuussa 1966, ja siitä tuli Kaakkois-Aasian maiden liiton (ASEAN) perustajajäsen elokuussa 1967. Tämän järjestön tarkoituksena on luoda Kaakkois-Aasian maiden välille rauhanomaiset suhteet, jotka ovat vapaita konflikteista, kuten meneillään olevasta Vietnamin sodasta.
Vuonna 1974 naapurisiirtomaa Portugalin Timor ajautui sisällissotaan Portugalin vallan vetäydyttyä neilikkavallankumouksen jälkeen, jolloin vasemmistolaislähtöinen Fretilin (Frente Revolucionária de Timor-Leste Independente -puolustusliike) nousi voittajaksi. Länsimaiden (muun muassa Yhdysvaltain presidentin Gerald R. Fordin ja Australian pääministerin Gough Whitlamin Indonesiaan tekemien vierailujen aikana) suostuttelun jälkeen Suharto päätti puuttua tilanteeseen estääkseen kommunistisen valtion perustamisen. Suharto antoi 7. joulukuuta 1975 luvan hyökätä siirtokuntaan 7. joulukuuta 1975, minkä jälkeen siirtokunta liitettiin virallisesti Indonesian 27. maakunnaksi Itä-Timoriksi heinäkuussa 1976, minkä jälkeen se yritettiin tukea Timorin antikommunistisia ryhmiä UDT:tä ja APODETI:tä salaa. Vuosien 1977-1979 ”saarto- ja tuhoamiskampanjat” mursivat Fretilinin hallinnan sisämaassa, vaikka sissivastarinnan jatkuminen pakotti hallituksen säilyttämään vahvan sotilaallisen läsnäolon puolikkaalla saarella vuoteen 1999 asti. Indonesian vallan aikana (1974-1999) Itä-Timorissa kuoli arviolta vähintään 90 800 ja enintään 213 600 ihmistä konfliktiin liittyen: 17 600-19 600 ihmistä kuoli ja 73 200-194 000 ihmistä kuoli ”ylimääräisesti” nälkään ja sairauksiin. Indonesian joukot olivat vastuussa noin 70 prosentista väkivaltaisista tapoista.