Dallas Cowboysilla oli ystävällinen kotiyleisö ja prime-time-yleisö sunnuntai-iltana – ja lähes kaikki, jotka seurasivat, miten he hävisivät kriittisen ottelun Minnesota Vikingsia vastaan, syyttivät neljännen erän pelaamista.
Kun ottelua oli jäljellä alle kaksi minuuttia, Cowboysin pelinrakentaja Dak Prescott heitti takamies Ezekiel Elliottille pakollisen neljännen ja viidennen – heti sen jälkeen, kun Elliott oli juossut ilman voittoa toisessa ja toisessa tilanteessa ja menettänyt kolme jaardia kolmannessa ja toisessa tilanteessa. NFL-katsojat kaikkialla arvostelevat päävalmentaja Jason Garrettia ja hyökkäyskoordinaattori Kellen Moorea ja sanovat, että he soittivat väärän syöttöpelin, soittivat liikaa juoksuja valmistellakseen syöttöpeliä tai että heidän ei olisi pitänyt luottaa Elliottiin kolmatta kertaa peräkkäin. Mitä tahansa he olisivat tehneetkin toisin, monet katsojat ajattelivat, että Garrett ja kumppanit tekivät helposta tilanteesta möhläyksen.
Mutta nykypäivän NFL:n päävalmentajille neljännen menetyksen pelikutsut ovat kaikkea muuta kuin helppoja.
Vuosien ajan numerot ovat olleet kiistattomia: NFL-joukkueet punttaavat tai yrittävät kenttämaaleja paljon useammin kuin niiden pitäisi. Mutta kun NFL-kipparit muuttuvat aggressiivisemmiksi, he ovat edelleen varovaisia sen suhteen, kuinka paljon he luottavat tietoihin.
Carolina Panthersin päävalmentaja Ron Rivera sanoi, että tämän viikon myöhäispelissä tehty päätös yrittää kahden pisteen heittoa oli ”puhtaasti analyyttinen”. Mutta viime viikolla Rivera sanoi, että hänen kaksi aggressiivista neljännen menetyksen puhelua tulivat ”tunteesta”, ”vauhdista” ja siitä, ettei hän pystynyt ”mittaamaan näitä asioita numeroilla”. Itse asiassa NFL:n pallonseurantateknologia antaa joukkueille mahdollisuuden tehdä paremmin perusteltuja päätöksiä, sillä se antaa tietoja etäisyyksistä, jotka ovat tarkempia kuin jalkapallostandardin mukainen jaardi. Ja riippumatta siitä, mitä tietoja valmentajat todellisuudessa käyttävät, voimme mitata, kuinka usein Riverboat Ron ja hänen kollegansa todella panostavat.
Tämän kauden 10. viikolla NFL-joukkueet yrittävät 14,5 prosenttia kaikista neljännestä downista, mikä on korkein osuus ainakin 25 vuoteen. Tämä saattaa johtua siitä, että vuonna 2018 ”going for it” oli erittäin onnistunut strategia: Juoksu tai syöttö neljännessä downissa johti ensimmäiseen downiin (tai touchdowniin) 59,4 prosentissa tapauksista – korkein onnistumisprosentti sitten vuoden 1998.1
Mutta tähän mennessä vuonna 2019 neljännen downin muuntamisyritysten onnistumisprosentti on pudonnut 50,2 prosenttiin, mikä on alle viimeisten 10 kauden 51,7 prosentin keskiarvon. Ja jos jätämme pois poikkeuksellisen onnistuneen vuoden 2018, tämän vuoden onnistumisprosentti on edelleen hieman alle vuosien 2009-2017 keskiarvon 50,8 prosenttia.
Suuren osan tuosta luvun puolivälin taantumasta joukkueet olivat pakkomielteisiä heittäessään neljättä kertaa alaspäin. Vuonna 2015 NFL-joukkueet ohittivat 69 prosenttia muuntamisyrityksistä, mikä on ennätys ainakin 25 vuoden ajalta. Suuri osa tästä johtui maalilinjan fade-villityksestä: heittäminen neljännen ja maalin tilanteissa lähes kaksinkertaistui vuosien 2008 ja 2015 välillä.
Ainoa ongelma? Se ei toiminut. Neljännen ja maalin onnistumisprosentit romahtivat, kun syöttöprosentit nousivat. Kun 79,6 prosenttia neljännen ja maalin tilanteista oli syöttöjä vuonna 2015, syöttöprosentti putosi noin kolmanneksella seuraavalla kaudella.
New York Timesin 4th-Down Botin kaltaisten mallien mukaan lyhyemmillä neljännen ja maalin tilanteilla on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet tulla muunnetuiksi – ja juuri silloin NFL-valmentajien päätöksenteko on ollut kaukana optimaalisesta. Kahden viime kauden aikana he ovat kuitenkin parantaneet tilannetta.
Vuosina 2008-2017 valmentajat yrittivät vain 32,5 prosenttia neljännessä ja 2:ssa tai sitä lyhyemmässä tilanteessa. Mutta vuosina 2018 ja 2019 tämä osuus nousi 43,6 prosenttiin – ja niiden tehokkuus on myös noussut. NFL-joukkueiden onnistumisprosentti neljännessä ja lyhyessä kahden viime vuoden aikana on 65,8 prosenttia, kun se edellisellä vuosikymmenellä oli 61,5 prosenttia.
Jollain tavalla Rivera on kuitenkin oikeassa. Päätösten tekeminen pelkästään leaguewide-keskiarvojen perusteella ei ole täydellistä. Mutta huomioimattomat tekijät eivät ole vain sanoinkuvaamattomia (ja mahdollisesti kuvitteellisia) asioita kuten vauhtia ja fiilistä. Ne ovat asioita, joita Rivera voisi kuvata hyvin numeroiden ja analytiikan avulla, kuten: ”Joukkueeni on tällä hetkellä viidennellä sijalla rushing-puolustuksen korjatussa arvossa keskiarvoon nähden” ja ”Minulla on kaksi uhkaa sisältävä takamies, joka on vakava MVP-ehdokas.”
Kun Garrettin kaltaiset valmentajat oppivat edelleen, mihin pelaajiin luottaa ja milloin luottaa heihin, heidän pitäisi jatkaa numeroiden katsomista ja ymmärtää, kuinka pitkälle heidän on mentävä, ennen kuin he todella tekevät parhaita neljännen alasajon puheluita, joita he voivat.
Katso uusimmat NFL-ennusteemme.
Ja tasapisteissä vuoden 1997 kanssa.
The best of FiveThirtyEight, delivered to you.