Olen saapunut viisi minuuttia etuajassa vuorolleni sairaalan A&E-osastolle. Kävelen osaston takana olevaa käytävää pitkin, joka on jo täynnä sairaalakärryjä. Suljen ne pois mielestäni. Minulla on vielä viisi minuuttia hengähdystaukoa, ennen kuin niistä tulee välitöntä todellisuuttani.
Vankkureissa on ensihoitajia. He toivat potilaat tänne, heillä ei ole paikkaa minne mennä, eikä sairaalan henkilökuntaa ole huolehtimassa heistä. Niinpä ensihoitajat odottavat potilaiden kanssa, tarkistavat heidän kipujaan ja toistavat heidän elintoimintojaan – sen sijaan, että he olisivat ulkona vastaamassa hätäkutsujen kasvavaan määrään.
Käytävällä olevista potilaista suurin osa on tänään vanhuksia. Joillakin on selvästi dementia, ja he ovat hämmentyneitä siitä, missä he ovat. Heillä ei ole ihmisarvoa, ei lämpöä ja edessä on hyvin pitkä odotus, ennen kuin sairaala alkaa ottaa heitä vastaan ja hoitaa. Kävi ilmi, etten onnistunut sulkemaan heitä lainkaan pois mielestäni.
Kävellessäni pukuhuoneisiin on kaikkialla kaaos. Kriisi on iskenyt koko henkilökuntaan. Siivoojat ovat joutuneet auttamaan koppien ja vuodeosastojen saamisessa kuntoon yhä nopeammin, joten henkilökunnan tilat ovat siirtyneet listan häntäpäähän. Kirjaimellisesti kenelläkään meistä ei ole enää puhtaita leikkauspaitoja tai virkapukuja yllään. ”Älkää huoliko, kaikki, mitä teillä on yllänne, kelpaa, kunhan vain alatte ottaa potilaita vastaan.” Pomot ovat yhtä venyneitä ja epätoivoisia kuin muutkin.”
Minut on sijoitettu ”alaikäisten” alueelle. Tämä alue oli suunniteltu ambulatorisia potilaita varten, jotka voitiin kävellä huoneeseen, tutkia ja kävellä takaisin odotushuoneeseen odottamaan tuloksia. Se on jo täynnä potilaita sairaalasängyillä, jotka on työnnetty kaksi yhteen kolmessa viidestä vastaanottohuoneesta. Jotkut ovat iäkkäitä, hämmentyneitä, yksin. Jotkut ovat nuoria, loukkaantuneita tai hyvin huonovointisia. Yksi on mielenterveyspotilas, jolla on vakava ahdistus. Tämä ei ole oikea paikka parantaa hänen oloaan. Kaukana siitä.
Kuulutusjärjestelmän kautta kuulutetaan ennakkohälytykset ambulansseille, jotka kuljettavat vakavasti sairaita potilaita – niitä, joiden tila on hengenvaarallinen. 11 minuutissa saapuu neljä ambulanssia, jotka kuljettavat potilaita, jotka tarvitsevat välitöntä elvytystä. Tämä kyllästyttäisi järjestelmän hyvänä päivänä. Tänään heillä ei ole muuta paikkaa, minne mennä.
Kuulen kaiutinjärjestelmän kautta kutsun ”turvallisuus kiireesti”. Kutsu toistetaan kaksi minuuttia myöhemmin. Tiedämme kaikki, että se on pelkkää showta. Turvatiimi on venytetty ja hajallaan ympäri sairaalaa, ja se pystyy harvoin vastaamaan näihin kutsuihin. Tällä kertaa päihtynyt potilas oli hyökännyt henkilökunnan jäsenen kimppuun.
Kävellessäni takaisin ruuhkautunutta käytävää pitkin, yhä useammat huutavat ja itkevät potilaat reunustavat väyliä ja luovat emotionaalisen ja fyysisen esteen, jota pitkin jokainen henkilökunnan jäsen kävelee. Se on todella kuvottavaa.
Pahinta on, että tämä tilanne oli täysin ennustettavissa. Riittämätön hoito, jota tarjoamme, on hallituksen rahoituspäätösten väistämätöntä todellisuutta. Jos rahoitusta leikataan, sairaalat pakotetaan tekemään säästöjä, joihin niillä ei ole varaa, perusterveydenhuolto ja sosiaalihuolto tuhotaan eikä henkilöstöön tai resursseihin investoida kysyntää vastaavalla tavalla, meidän on pakko kertoa potilaillemme: ”Olen pahoillani, mutta emme voi hoitaa teitä turvallisesti tänään.”
Ja monet meistä ovat kyllästyneet pyytämään anteeksi näitä päätöksiä tehneiden ministerien puolesta. Se on vain liikaa. Olemme liian väsyneitä yrittämään jatkuvasti hymyillä. Me kamppailemme yrittäessämme saada sen toimimaan. Olemme pahoillamme, että olemme tuottaneet teille pettymyksen, mutta olemme rikki ja tarvitsemme apuanne.
– Nimetön kirjoittaja on A&E-lääkäri, joka työskentelee sairaalassa Kaakkois-Englannissa
.