– Corrado Gnerre
Olen hyvin vanha nainen (olen yli kahdeksankymppinen). Kun opiskelin katekismusta, muistan, että siinä sanottiin, että kirkon ulkopuolella ei ole mahdollisuutta pelastukseen. Nyt näyttää siltä, että kukaan ei enää väitä sellaista. Onko oppi muuttunut? Mutta jos se on todella muuttunut, kuka sanoo meille, että se, mitä nykyään sanotaan, on totuudenmukaisempaa kuin se, mitä sanottiin minun aikanani? Auttakaa minua ymmärtämään.
Rakas …, älä huoli, katolinen oppi ei ole muuttunut lainkaan. Pikemminkin relativistinen mentaliteetti (”kaikki uskonnot ovat hyviä”) on levinnyt jo jonkin aikaa, jopa katolisissa piireissä.
Extra Ecclesiam nulla salus on kiistaton uskon totuus, se johtuu siitä, että isät ja oppikunta ovat toistaneet sitä jatkuvasti. Siitä voidaan antaa monia esimerkkejä. Lainaan Pius XII:ta, joka sanoo: ”Nyt niiden asioiden joukossa, joita kirkko on aina saarnannut ja joita se ei koskaan lakkaa opettamasta, on myös tämä erehtymätön julistus, joka sanoo, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” (Kirje Sant’Uffizioon, 08.11.1949). Nämä sanat ovat tärkeitä, koska paavi sanoo selvästi, että totuutta extra Ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) ei ainoastaan aina opeteta, vaan se on myös erehtymätön julistus.
Konseljin paavi Johannes XXIII sanoo: ”… ihmiset voivat varmasti saavuttaa pelastuksen vain silloin, kun he liittyvät häneen (roomalaiseen paaviin), koska roomalainen paavi on Kristuksen sijainen ja edustaa hänen persoonaansa.” (Homilia kruunajaispäivänään 4.11.1958). Ja sama Vatikaanin II kirkolliskokous toteaa: ”Pyhä kirkolliskokous … opettaa pyhään Raamattuun ja traditioon perustuen, että tämä pyhiinvaeltajakirkko on välttämätön pelastukselle.” (Lumen gentium, 14)
Tällöin, rakas lukija – myönnettäköön se – kyseessä on logiikan ongelma. Jos kirkko ei olisi välttämätön pelastukselle, mistä syystä Jeesus käski julistaa evankeliumia maan ääriin asti? (Matt. 16, 15-16).
Mutta kysymys jää: mutta se, joka ilman henkilökohtaista vikaa löytyy kirkon ulkopuolelta, voidaanko hänet tuomita siitä? Katolinen kirkko on aina (se ei ole mikään viime aikojen uutuus) vahvistanut, että sitä, joka on kirkon ulkopuolella ilman henkilökohtaista virhettä, ei siis voida tuomita. Hypoteesina on kaksi mahdollista ”tietämättömyyttä”: niin sanottu opittu tietämättömyys ja niin sanottu voittamaton tietämättömyys.
Oppiutuneella tietämättömyydellä (merkittävä ristiriita: ”opittu” / ”tietämättömyys”) tarkoitetaan tilannetta, jossa kristillistä julistusta ei ole koskaan vastaanotettu, jolloin ollaan viattoman tietämättömyyden tilassa, mutta samalla halutaan tosissaan (siksi puhutaan ”opitusta” tietämättömyydestä) pitäytyä Totuudessa, jota ei valitettavasti tunneta.
Voittamattomalla tietämättömyydellä tarkoitamme sen sijaan sitä tilannetta, jossa kristillinen ilmoitus on vastaanotettu, mutta tietämättömyyden tila on sellainen (voittamaton nimenomaan), ettei sitä voida voittaa.
17.3.1856 päivätyssä Singolari quidam -enkyklikaatiossa autuas paavi Pius IX, paavi, joka ei varmastikaan ole jälkikonsiliaarisen ajan paavi, vahvisti: ”… katolisessa kirkossa, koska se säilyttää oikean jumalanpalveluksen, on itse uskon loukkaamaton pyhäkkö ja Jumalan temppeli, jonka ulkopuolella, jollei voittamattomasta tietämättömyydestä johtuvaa tekosyytä hyväksytä, ei voi toivoa elämää eikä pelastusta.”
Kysymys nousee nyt esiin: jos voi pelastua, koska ilman virhettä on katolisen kirkon ulkopuolella, niin ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”… Ja sen sijaan ei ole ristiriitaa. Kirkkoon kuulumisen välttämätön edellytys on kasteen vastaanottaminen. Mutta ei ole vain vesikastetta (mitä tavallisesti toimitetaan), on myös verikastetta ja toivekastetta. Verikaste koskee kärsittyä marttyyrikuolemaa ilman, että kaste on vielä vastaanotettu. Halukkuuskaste taas tarkoittaa sitä, että kasteen saamista odottava aikuinen kuolee äkillisesti. Tarkastellaanpa tätä jälkimmäistä kastetyyppiä.
Hänellä, joka on opitun tietämättömyyden tai voittamattoman tietämättömyyden tilanteessa, on halu pitäytyä oikeassa Jumalassa; se on implisiittinen eikä eksplisiittinen halu, mutta se on yhtä lailla halu. Siksi se ei ole muodollisesti kirkossa, mutta se on olennaisesti. Ja olennaisesti se on sitä eräänlaisen toivekasteen ansiosta. Tällä tavoin oikea periaate, että ne hyvässä uskossa olevat, jotka eivät ole katolilaisia, voivat pelastua, samoin kuin periaate extra Ecclesiam nulla salus.
Tämän implisiittisen halun osalta paavi Pyhä Pius X sanoo kuuluisassa katekismuksessaan: ”Jokainen, joka löytäessään itsensä ilman syyllisyyttään, siis hyvässä uskossa, kirkon ulkopuolelta, oli ottanut kasteen vastaan tai hänellä oli ainakin implisiittinen halu siihen; hän myös vilpittömästi etsi totuutta ja teki Jumalan tahdon parhaan kykynsä mukaan; vaikka hän oli erotettu kirkon ruumiista, hän olisi kuitenkin yhdistetty sen sieluun ja siten pelastuksen tiellä.”
Mutta jäljelle jää vielä yksi kysymys: mikä on se kriteeri, jota Herra käyttää ymmärtääkseen, haluaako sielu todella pitäytyä häneen? On sanottava, että tässä on paljon sekaannusta. Usein sanotaan: jos joku virheettömästi ei ole katolilainen, on hyvä, että hän harjoittaa uskontoaan ”hyvin”. Tämä on väärin. Jos implisiittinen halu pitäytyä oikeassa Jumalassa on ilmaistava pyrkimyksellä harjoittaa omaa (väärää) uskontoaan hyvin, tämä merkitsisi, että jokainen uskonto on itsessään ”pelastuksen tie”; ja jos näin olisi, Kristuksen lunastuksen pelastava eksklusiivisuus katoaisi. Pikemminkin kriteeri on toinen: pyrkimys ei koske oman uskonnon harjoittamista vaan luonnonlain noudattamista. Varmasti myös muslimit, hindut, buddhalaiset voivat pelastua … jos he eivät syyllisty siihen, etteivät ole kristittyjä, vaan siitä huolimatta, että ovat muslimeja, hinduja, buddhalaisia … tai mitä tahansa.