Aria
Oopperan yksiääninen oopperakappale, eli yksinlaulajalle tarkoitettu laulu. Se tulee kreikan ja latinan sanoista ’aer’, joka tarkoittaa ’ilmaa’.
Baritoni
Keskimmäinen mieslauluääni, joka sijoittuu basson ja tenorin välille. Oopperassa baritoni esittää usein joko roistoa, tenorin rakkauskilpailijaa tai hänen parasta kaveriaan.
Basso
Alin mieslauluääni. Vakavissa oopperoissa bassot esittävät yleensä auktoriteettihahmoja, kuten isiä, monarkkeja tai pappeja, mutta joskus he esittävät paholaisen ruumiillistumia. Komediallisessa oopperassa basso on kuitenkin usein pelleilevä vanhus.
Cadenza
Kohta, yleensä musiikkinumeron lopussa, jossa laulajat esittävät muutaman improvisoidun tahdin vokaalisesti näyttävää musiikkia personoidakseen hahmonsa ja esitelläkseen virtuositeettiään.
Koloratura
Työlässti koristeltua vokaalimusiikkia, jossa on asteikkoa ylös- ja alaspäin kulkevia juoksuja, trillejä, laajoja melodiahyppyjä ja paljon nopeita nuotteja tavua kohden, ja jota käytetään sekä kuvaamaan hahmon kohonnutta tunnetilaa että näyttämään laulajan ”urheilullista” virtuositeettia. Monet kuvaisivat tätä ”tyypilliseksi oopperalauluksi”.
Continuo
Kuivan tai ”secco” resitatiivin säestys, joka on kirjoitettu cembalolle tai muulle kosketinsoittimelle yhdessä bassosoittimen (esim. sellon) kanssa. Se seuraa yleensä dramaattista toimintaa ja kommentoi sitä.
Contralto
Matalin naisääni. Samanlainen kuin mezzosopraanot, ne ilmentävät usein naispuolisia roistoja tai ”housurooleja”, eli rooleja, jotka on kirjoitettu miehille, joilla on korkeampi ääni (kuten barokkioopperassa).
Kontratenori
Korkein miesääni. Kontratenorit laulavat usein barokkioopperaa, mutta heille on myös jonkin verran modernia ohjelmistoa.
Diva
Kirjaimellisesti ’jumalatar’ tai merkittävä naispuolinen oopperatähti, jota joskus kutsutaan myös ’prima donnaksi’ (’ensimmäinen nainen’).
Dramma giocoso
Ooppera buffa -oopperan alaluokka, joka syntyi 1800-luvun puolivälissä ja joka sisälsi sentimentaalisuutta, paatosta ja joskus jopa häivähdyksiä tragediasta komiikan keskellä ja onnellisesta lopusta huolimatta. Siinä esiintyi myös yläluokan, keskiluokan ja alemman luokan hahmoja eikä vain jälkimmäisiä.
Libretto
Kirjaimellisesti ’pieni kirja’, oopperassa tai oratoriossa laulettu teksti.
Mezzosopraano
Keskimmäinen naispuolinen lauluääni. Mezzosopraanot esittävät usein äitihahmoja, roistoja tai vietteleviä antisankarittaria. He omaksuvat usein myös ”housurooleja”, miehiksi tarkoitettuja hahmoja.
Obbligato
Oopperassa laulunumeron solistinen instrumentaaliosuus, jonka tarkoituksena ei ole vain säestää, vaan tukea päälauluosuutta tai heittää se esiin. Joskus yhtä näyttävä kuin itse lauluosuus.
Ooppera
Näytelmä musiikillisessa muodossa. Taidemuoto, jossa laulajat ja soittajat esittävät draamallisen teoksen, joka yhdistää libreton (tekstin) ja partituurin teatteriympäristössä.
Opera buffa
1700-luvulta peräisin oleva kevytmielinen oopperan lajityyppi, joka kuvaa arkipäiväisiä hahmoja, jotka kamppailevat huvittavalla tavalla elämän tuttujen haasteiden ja omituisuuksien kanssa.
Recitatiivi
Vokaalimusiikin tyyli, joka noudattaa tavallisen puheen rytmejä ja sävelkorkeuksia. Syllabista recitativo seccoa (”kuivaa recitativoa”, jota säestää vain continuo) käytetään edistämään toimintaa, kun taas tunteikkaampi recitativo accompagnato (”säestetty recitativo”, jota säestää täysi orkesteri) nostattaa dramaattista lämpötilaa ja johtaa täysimittaisiin aarioihin ja kokonaisuuksiin.
Sopraano
Korkeimmalla ja yleisimmällä tasolla oleva naispuolinen lauluääni. Useimmiten nuoria romanttisia sankarittaria sekä koomisissa että vakavissa oopperoissa.
Supertitles
Oopperan libreton – usein englanninkielisenä käännöksenä – projisointi näytölle aivan näyttämön yläpuolelle.
Tenori
Korkein luonnollinen aikuisen miehen lauluääni. 1700- ja 1800-luvun oopperassa johtavat tenorit ovat lähes aina romanttisia sankareita, vaikka joukossa on myös muutamia kadeja.
Trill
Kahden vierekkäisen nuotin välillä tapahtuva hyvin nopea sävelkorkeuden vuorottelu, jota käytetään virtuoosimaisena vokaalitehosteena.
Vibrato
Leppoisa värähtely, joka syntyy pienistä sävelkorkeuden vaihteluista lauluäänessä. Tämä lisää sävyyn lämpöä, rikkautta ja ilmaisuvoimaa.