Janet Singerin poika Dan kärsi pakko-oireisesta häiriöstä (OCD), joka oli niin vakava, että hän ei pystynyt edes syömään. Mitä seurasi, oli matka seitsemältä terapeutilta…Lue lisää
Ajanhallinta on nykyään kuuma aihe. Liittyipä se sitten työpaikkaan, kouluun, kodinhoitoon, lasten kasvatukseen tai henkilökohtaiseen elämäämme, aika ei vain tunnu koskaan riittävän kaikkeen siihen, mitä meidän pitäisi tai haluaisimme tehdä. Olemme niin ylikuormitettuja, että on olemassa itseapukirjoja sekä asiantuntijoita ja kokonaisia yrityksiä, jotka ovat omistautuneet tälle aiheelle. Milloin kaikesta tuli näin monimutkaista?
Ja jos sinulla on pakko-oireinen häiriö, on hyvin todennäköistä, että sinulla on vielä enemmän haasteita.
Minulle yksi turhauttavimmista piirteistä poikani Danin vakavassa pakko-oireisessa häiriössä oli se, kuinka paljon aikaa hän näytti käyttävän tekemättä yhtään mitään. Hänellä oli koulutehtäviä ja muita velvollisuuksia hoidettavana, mutta silti hän vain istui ”turvallisessa” tuolissa tuntikausia. Nyt tiedän, että hän käytti tämän ajan keskittyen pakkomielteisiinsä ja pakko-oireisiinsa, jotka olivat hänen mielessään eivätkä olleet minulle ilmeisiä. Kun Danin pakko-oireinen häiriö parani, tuolissa istuminen loppui, mutta hänellä kesti silti usein muita kauemmin tehdä koulutehtävänsä. Tämä näytti johtuvan siitä, että hänellä oli vaikeuksia tasapainottaa yksityiskohtia kokonaiskuvan sisällä sekä liiallisesta ajattelusta.
Vaikka Danin ongelma, että hän näennäisesti tuhlasi aikaa, on yleinen pakko-oireista häiriötä sairastaville, myös spektrin vastakkainen ääripää voi olla ongelma. Jotkut pakko-oireisesta pakkomielteestä kärsivät saattavat tuntea jatkuvaa tarvetta olla kiireisiä ja tuottavia, samoin kuin sitä, että päivän jokainen tapahtuma ja tehtävä käydään huolellisesti läpi ja suunnitellaan. Danille hetken mielijohteesta tehdyt suunnitelmat eivät olleet edes mahdollisia, kun hänen pakko-oireinen pakkomielteensä oli hallinnassa.
Muutakin, mistä pakko-oireisesta pakkomielteestä kärsivät saattavat kärsiä ajanhallinnan suhteen, on täsmällisyyden puute. Tämä saattaa johtua siitä, että he tuntevat tarvetta saada valmiiksi mikä tahansa tehtävä, jonka parissa he työskentelevät, ennen kuin he voivat siirtyä johonkin muuhun (vaikka useimmat ihmiset eivät pitäisikään sitä tärkeänä), tai kenties siitä, että heillä on vaikeuksia siirtymisten kanssa. Tietenkin pakkomielteisiin ja pakko-oireisiin käytetty aika voi aina selittää kaikki kamppailut ajanhallinnan kanssa.
Kirjoittamastani on helppo päätellä, että pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät henkilöt eivät hallitse aikaansa hyvin, ja heitä saatetaan jopa pitää laiskoina. Uskon, että asia on päinvastoin. Pakko-oireyhtymästä kärsivät työskentelevät kovemmin kuin koskaan vain selvitäkseen päivästä, ja he ovat myös erinomaisia ajanhallitsijoita. Katsokaa, mitä kaikkea heidän on hallittava! Vaikka esimerkiksi poikani Dan istui tuntikausia ”turvallisessa” tuolissaan, hän pystyi silti jotenkin hoitamaan kaikki velvollisuutensa. Monet pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät eivät täytä vain omia velvollisuuksiaan, vaan he täyttävät myös häiriönsä ”velvollisuudet”. Puhutaan monitehtäväisyydestä! Kun tähän lisätään se tosiasia, että monet pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät ovat myös perfektionisteja, ei ole yllättävää, että heidän taakastaan saattaa lopulta tulla liikaa.
Minusta pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät eivät tarvitse oppitunteja ajankäytön hallinnasta. Mitä he tarvitsevat, on taistella pakko-oireista häiriötään vastaan, ja häiriön eturivin hoitomuoto on altistumisen ja vasteen ehkäisyn terapia. Pakkomielteet ja pakkoajatukset vievät aikaa, samoin jatkuva murehtiminen. OCD:n varastaman ajan takaisin saaminen on suorastaan lahja, ja se voi avata mahdollisuuksien maailman paitsi pakko-oireyhtymästä kärsiville myös ihmisille, jotka haluavat viettää aikaa heidän kanssaan.