Pink ja Roman Porno ovat olleet kulttielokuvien kuriositeettien innokkaampien fanien tutkassa jo jonkin aikaa: The Sex Films”, joka julkaistiin vuonna 1998. Vuosi sitten ohjaaja Quentin Tarantino ylistää Japanin seksikästä elokuvaperintöä Japan Timesin haastattelussa, jossa hän ylistää innostuneena ”koko Nikkatsu Roman Poruno -juttua”. En melkein voi uskoa, että sellaista on ollut elokuvissa! Se, miten he tekivät sen 70-luvulla, kun ne olivat oikeita elokuvia, joissa oli oikeita näyttelijöitä.”
Katsojilla, jotka ovat innokkaita kokeilemaan vaaleanpunaista kokemusta paikan päällä, mutta joita elokuvien ensisijaisten esityspaikkojen karhea ympäristö ahdistaa – eivät ainoastaan kauniimman sukupuolen edustajat voi kokea saniteettivessojen puutetta ja kanssakatsojien kierteleviä käsiä vastenmielisiksi -, on tasokkaampiakin vaihtoehtoja, jos he haluavat saada paremman käsityksen siitä, mikä on tällä hetkellä de rigeur tässä oudossa elokuvallisessa alakulttuurissa. Shibuyan Euro Spacen ja Higashi Nakanon kaltaisten arthouse-ravintoloiden tiedetään toisinaan esittävän vaaleanpunaisen edistyksellisempien tekijöiden teoksia, ja ne esitetään pikemminkin arvoituksellisilla alkuperäisohjaajien nimillä kuin riettaammilla nimillä, joilla he esiintyvät aikuisten elokuvissa. (Toshiya Uenon vuonna 2004 valmistunut elokuva ”Aimai” esimerkiksi esitettiin pink-teattereissa nimellä ”Waisetsu Netto Shudan Ikasete!!”. )
Mutta vaaleanpunaisen fanin kalenterin kohokohta on varmasti vuosittain huhtikuussa järjestettävä Pink Taisho Awards, joka on Tokion Ikebukuron kaupunginosassa sijaitsevassa Shinbungeiza-teatterissa järjestettävä koko yön kestävä tapahtuma, jossa näytetään fanzine PG:n lukijoiden äänestämät vuoden viisi parasta elokuvaa. Tämä ystävällinen tapahtuma vetää puoleensa eklektisiä katsojia kummastakin sukupuolesta, alan edustajista kovan luokan elokuvaharrastajiin ja satunnaisesti uteliaisiin.
Pinkkielokuva on pornografiana katsottuna melko kesyä. Sen vahvuudet johtuvat osittain elokuva-alan vahtikoiran Eirinin määräämästä suhteellisen tiukasta sensuurista, joka on merkinnyt sitä, että aivan viime aikoihin asti jopa melko harmittomat kuvat häpykarvoista on kielletty valkokankaalta, ja graafisemmat kuvaukset simuloimattomasta seksuaalisesta aktiivisuudesta ovat pysyneet ehdottomasti kiellettyinä. Elokuvantekijöiden on näin ollen täytynyt kehittää elokuvallinen lyhennelmä, jolla he voivat stimuloida katsojiensa haluja ja tarjota jotakin aivan erilaista kuin AV:n (Adult Video, aikuisvideo) edustamilla kotikäyttöön tarkoitetuilla kotikatselumarkkinoilla myytävät ”down ’n’ dirty” -antikat. Koska elokuvissa kerronnalla on merkittävä rooli, niiden eroottisuus perustuu yhtä paljon näyttelijöiden suorituksiin ja skenaarioihin kuin siihen, mitä valkokankaalla tehdään tai jätetään näyttämättä. Se, että ne on tarkoitettu elokuvateattereihin, kannustaa painottamaan enemmän juonta, vuoropuhelua ja henkilöhahmoja.
Monet ovat yllättyneitä huomatessaan, että pinkin merkittävimmät esiintyjät osaavat todella näytellä. Etenkin viime vuosikymmenellä Shinji Imaokan ja Yuji Tajirin kaltaiset mielikuvitukselliset ohjaajat ovat tunnistaneet huomattavat naispuoliset markkinat videoteoksilleen. Tajirin ”Fuwafuwa to Beddo no Ue de” (”No Love Juice – Rustling in Bed”) (1999) keskittyy 26-vuotiaan toimistovirkailijan ja nuoremman korkeakouluopiskelijan väliseen suhteeseen, jonka hän tapaa ehtiessään viimeiseen junaan kotiin. Nämä ohjaajat ovat painottaneet enemmän naispäähenkilöidensä tunteita, ja tulokset ovat yllättävän koskettavia.
Myöskään tiettyjen nimikkeiden kumouksellista poliittista sisältöä ei voi sivuuttaa. Koji Wakamatsu, varhaisen näyttämön kohoava jättiläinen – jonka eeppinen dokudraama ”Jitsuroku: Rengo Sekigun” (”United Red Army”), joka kuvaa radikaalin vasemmistoryhmän väkivaltaista romahdusta 70-luvun alussa, julkaistiin aiemmin vuonna 2008 – tuli nopeasti pahamaineiseksi tällaisista asioista. Sen jälkeen, kun hän oli hankkinut mainetta Molotovin cocktaileilla, joissa hän yhdisteli pop-art-tyylittelyä ja punkmaista uhmakkuutta muun muassa elokuvissa ”Kabe no Naka no Himegoto” (”Salaisia tekoja seinien takana”), jonka lehdistö leimasi ”kansalliseksi häpeäksi” sen jälkeen, kun se esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1965, sekä elokuvissa ”Okasareta Byakui” (”Rikotut enkelit”) (1967) ja ”Seizoku” (”Seksitakki”) (”Seksi-Jack”) (1970), Wakamatsu ja hänen käsikirjoittajansa Masao Adachi viettivät pari kuukautta Golanin kukkuloilla kuvaten palestiinalaisia sissejä. Tämä kuvamateriaali päätyi Japanin puna-armeijan värväyselokuvan pohjaksi. Adachi meni vielä askeleen pidemmälle ja jäi Beirutiin noin 30 vuodeksi ennen kuin palasi Japaniin poliisisaattueessa.
Poliittisia kommentteja voi yhä löytää rutiininomaisempien seksielokuvien joukosta, jotka muodostavat suurimman osan genren nykytuotannosta, vaikkakin nykyään pikemminkin satiirisesti kuin poleemisesti. Tuorein esimerkki on Mitsuru Meiken friikki läpimurtohitti ”Hanai Sachiko no Karei na Shogai” (”The Glamorous Life of Sachiko Hanai”) (2004), joka muistutti ulkomaisia katsojia siitä, että lajityyppi on yhä elossa ja voimissaan uudella vuosituhannella. Hullunkurinen lo-fi-komedia, jossa hölmöläinen puhelintyttö yrittää estää ydinvoiman maailmanlopun Pohjois-Korean vakoojien ja George Bush -naamariin pukeutuneen miehen uhkaillessa häntä sen jälkeen, kun hänen syliinsä putoaa kuminen jäljennös Yhdysvaltain presidentin liipaisinsormesta, esiteltiin parillakymmenellä kansainvälisellä elokuvafestivaalilla ennen kuin elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa.USA:n teatterilevitykseen vuonna 2006 – ja sen näki Japanin ulkopuolella huomattavasti useampi katsoja kuin Takeshi Kitanon kolme viimeisintä teosta.
Kaiken kaikkiaan vanhempien elokuvien tulva ulkomaisille markkinoille jatkuu kiihtymättä. Pink Eigan tulevien julkaisujen ohella toinen yhtiö, Mondo Macabro, on poiminut kourallisen Nikkatsun parhaita elokuvia DVD-levitykseen Amerikassa, ja Rapid Eye Movies jatkaa pioneerityötä Saksan markkinoilla. Koko joulukuun ajan British Film Institute kunnioittaa japanilaista eroottista elokuvaa sarjalla 60- ja 70-luvun klassikoita, jotka kiertävät ympäri Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Vielä oudompaa on, että tällä hetkellä puhutaan Meiken elokuvan Hollywood-remakesta. Ehkä ei ole enää pitkä aika, ennen kuin Sachiko seuraa Sadakoa elokuvateattereihin.
Wild Japan: The Erotic Art of Cult and Classic Japanese Cinema pyörii 1.-30. joulukuuta BFI Southbankissa Lontoossa. Katso lisätietoja osoitteesta www.bfi.org.uk. Jasper Sharp on Midnight Eye -verkkosivuston (www.midnighteye.com) toinen päätoimittaja ja kirjan ”Behind the Pink Curtain: The Complete History of Japanese Sex Cinema”.
Väärän tiedon ja liiallisen informaation aikana laatujournalismi on tärkeämpää kuin koskaan.
Tilaamalla voit auttaa meitä saamaan jutun oikein.
TILAA NYT
