Keskustelu
Amerikkalaisten keskimääräinen elinajanodote on noussut tasaisesti. Maailmanpankin mukaan se on tällä hetkellä 78,6 v verrattuna 69,7 v vuonna 1960 . Kun amerikkalaiset elävät pidempään, siihen liittyy myös lisääntynyt tarve ja halu pysyä itsenäisenä. Gallup Economy and Personal Finance Survey -tutkimuksen mukaan amerikkalaisten keskimääräinen eläkeikä on noussut 61 vuoteen, kun se kaksi vuosikymmentä sitten oli 57 vuotta. Keskimääräinen amerikkalainen, joka ei ole eläkkeellä, aikoo nyt jäädä eläkkeelle 66-vuotiaana, kun se vuonna 1995 oli 60 vuotta. Noin 29 prosenttia (11,3 miljoonaa) vanhuksista, jotka eivät ole laitoshoidossa, asuu yksin. Lähes puolet ≥75-vuotiaista naisista asuu yksin.
Väestön ikääntyminen aiheuttaa valtavia paineita terveydenhuollon resursseille. Trauma on johtava kuolinsyy ≤45-vuotiailla, ja se on edelleen kolmanneksi johtava kuolinsyy 45-64-vuotiailla ja kahdeksas ≥66-vuotiailla. Tahattomien vammojen aiheuttamissa kuolemissa kaatuminen on kymmenenneksi yleisin kuolinsyy 25-34-vuotiailla, mutta se lisääntyy tasaisesti jokaisella elinvuosikymmenellä korvaten moottoriajoneuvo-onnettomuudet tahattomien vammojen aiheuttamien kuolemien tärkeimpänä syynä kuudennella elinvuosikymmenellä. Center for Disease Controlin mukaan vuonna 2010 kaatumisten välittömänä seurauksena oli 26 009 kuolemantapausta .
Pitkittäistutkimus >16 v osoitti, että tikkailta putoaminen aiheuttaa Yhdysvalloissa vuosittain keskimäärin 136 118 päivystyskäyntiä, mikä tarkoittaa keskimäärin 49,5 käyntiä 100 000 ihmistä kohden vuodessa . Meidän laitoksessamme tikkailta putoamiset vastasivat 1,3 prosenttia trauma-arvioinneista tutkimusjakson aikana. Väestömme keski-ikä oli 55,6 ± 14,8 vuotta, mikä on noin vuosikymmenen vanhempi kuin muissa tutkimuksissa . Tämä ero voi selittyä alueellisilla väestörakenteellisilla eroilla, sillä Tucsonissa on useita eläkkeelle jääviä tytäryhteisöjä, ja sinne saapuu paljon vanhempia talvikävijöitä. Yhdenmukaisesti muiden tätä aihetta koskevien tutkimusten kanssa väestömme oli pääasiassa miehiä (89,3 %) .
Me uskomme, että tämä on tärkeä aihe, koska tikkailta putoamisen seurauksena saadut vammat ovat mahdollisesti ehkäistävissä. Retrospektiivisessä tutkimuksessa, jossa tehtiin myös strukturoituja puhelinhaastatteluja putoamisen olosuhteiden selvittämiseksi, Partridge havaitsi, että useimmilla kaatuneilla henkilöillä ei ollut ketään muuta avustajaa. Se totesi, että tikkaiden virheellinen sijoittaminen ja liiallinen kurottautuminen olivat yleisimpiä syitä tällaisiin putoamisiin. Lähes 70 prosenttia 46-65-vuotiaiden ja 90 prosenttia >66-vuotiaiden tikkailta putoamisista tapahtui kotona, mikä vahvistaa ajatusta siitä, että ikääntyvä väestö on erityisen haavoittuvainen, koska heillä ei välttämättä ole ketään muuta apuna.
Kaiken kaikkiaan tikkailta putoamisista tutkimuksessamme tunnistamamme vammamallit ovat yhdenmukaisia aiemmissa tutkimuksissa havaittujen mallien kanssa. Tutkimuksessamme rintakehän ja selkärangan vammat olivat yleisimmät tikkailta putoamisen jälkeen saadut vammat, joita sai 29 % ja 26 % potilaista. Muut vammat olivat vähenevässä järjestyksessä päävammat (n = 66, 19,41 %), alaraajojen murtumat (n = 64, 18,82 %), yläraajojen murtumat (n = 60, 17,65 %), lantion murtumat (n = 34, 10 %) ja vatsan sisäiset vammat (n = 25, 7,35 %). Vammojen jakautuminen tutkimuksessamme poikkesi hieman tähän mennessä suurimmasta aiheesta tehdystä tutkimuksesta, jonka tekivät D’Souza et al. Molemmissa tutkimuksissa todettiin, että murtumat olivat yleisin vammatyyppi. D’Souza et al. käyttivät kuitenkin National Electronic Injury Surveillance System (NEIS) -tietokantaa, johon kuului 136 118 potilasta, joita hoidettiin 16 vuoden aikana, ja havaitsivat, että yleisimmin loukkaantuneet ruumiinosat olivat ala- ja yläraajat, joiden osuus oli 30 % ja 22 %. Uskomme, että erilaiset havainnot johtuivat eroista vammojen luokittelussa ja siitä, että NEIS-tietokanta ei tarjoa vammoja koskevia tietoja niin yksityiskohtaisesti kuin me pystyimme tuottamaan yksityiskohtaisen sairauskorttien tarkastelun avulla. Rintakehän ja selkärangan vammat eivät kuulu NEIS-tietokantaan. Richter et al. havaitsivat tutkimuksessaan, johon osallistui 101 kaatunutta potilasta, mukaan luettuina tapaturmaiset ja itsemurhapotilaat, jotka putosivat keskimäärin 24 jalan korkeudelta, että 83 prosenttia vammoista koski rintakehän ja lannerangan aluetta, erityisesti rintarangan ja lannerangan liittymäkohtaa. Meidän tutkimuksessamme, jossa potilaspopulaatio oli tarkemmin rajattu koskemaan vain tikkailta putoamisia, todettiin myös, että rinta- ja lanneranka olivat yleisimmin loukkaantuneet selkärangan osat. Molemmissa tutkimuksissa todettiin putoamiskorkeuden merkittävästä erosta huolimatta, että tylpät vatsan alueen vammat olivat suhteellisen harvinaisia.
Edellisissä tutkimuksissa on tarkasteltu putoamisista aiheutuvien vammojen mallia suhteessa ikään, vaikka nämä putoamiset sisälsivät muitakin putoamisia kuin tikkailta putoamisia. Tutkimuksessa, joka koski putoamisia >15 jalan korkeudelta, Demetriades et al. havaitsivat lantion murtumien, reisiluun murtumien ja selkärangan vammojen lisääntyneen esiintyvyyden iäkkäissä potilaissa . Sterling ym. raportoivat geriatrisia (>65-vuotiaita) kaatumisia koskevassa tutkimuksessa pään ja/tai kaulan, rintakehän, lantion ja raajojen vammojen suuremman esiintyvyyden verrattuna kohorttiryhmään . Tietojemme mukaan missään muussa tutkimuksessa ei ole käsitelty tikkailta putoamisen erityisiä vammamalleja suhteessa ikään.
Tutkimuksessamme iän lisääntyminen liittyi tikkailta putoamisen keskimääräisen putoamiskorkeuden pienenemiseen mutta vammojen vakavuuden pahenemiseen. Lisäksi potilailla ≥66 v oli neljä kertaa suurempi todennäköisyys saada ISS >15 verrattuna vertailuryhmään 18-45 v. Potilailla ≥66 v oli myös 3,4 kertaa suurempi todennäköisyys saada päävammoja ja 2,7 kertaa suurempi todennäköisyys saada rintakehävammoja verrattuna vertailuryhmään. Säde- ja kyynärluun murtumat, jotka ovat yleisimmät yläraajan murtumat, olivat harvinaisimpia ≥66-vuotiailla potilailla (OR, 0,35; 95 % CI, 0,13-0,96). Epäilemme, että tämä ero vammamuodossa voi johtua vartalon asennosta törmäyshetkellä maahan, mikä johtuu ikäryhmien välisistä reaktioajan eroista. Nuoremmat potilaat, jotka hälyttävät hetkellisestä epävakaudesta tikkailla juuri ennen putoamista, saattavat reagoida vaistomaisesti ojennetuilla käsillä yrittäessään tukea törmäystä ja estää pään ja vartalon vammat. Iäkkäämmät potilaat, joiden reaktioaika on hitaampi, eivät ehkä reagoi riittävän nopeasti ja törmäävät maahan suurelta osin vartalollaan ja päällään. Lapostollen ym. tutkimuksessa todettiin, että se, mitkä ruumiinosat osuivat maahan ensimmäisenä putoamisen jälkeen >3 metristä (9,8 jalkaa), korreloi suoraan kuolleisuuden kanssa. Epäilemme, että sama muuttuja vaikuttaisi myös vammojen malliin ja vakavuuteen. Tämä ehdotus on intuitiivisesti järkevä, mutta kaipaa tieteellistä vahvistusta ikään liittyvästä kaatumisen mekaniikasta.
Kokonaiskuolleisuus tutkimuksessamme oli 3,8 % (n = 13). Vaikka kaikki kuolemat tapahtuivat kahdessa jälkimmäisessä ikäryhmässä, kuolleisuudessa ei ollut tilastollista eroa ikäryhmien välillä. Tämä on ristiriitaista, kun otetaan huomioon, että iän lisääntyminen liittyi korkeampaan ISS:ään ja useampiin pää- ja vartalovammoihin, jotka johtivat lisääntyneeseen sairaalahoidon tarpeeseen. Uskomme, että kyseessä voi olla tyypin 2 virhe, joka johtuu otoksen pienestä koosta. Tarkkaa sairaalahoitoon ottamisen syytä ei tiedetty, mutta lähes puolet sairaalaan otetuista potilaista oli leikattu. Niiden joukossa, jotka joutuivat sairaalaan, iäkkäillä näytti olevan enemmän päävammoja. Muita sisäänottosyitä, joita olisi ollut vaikeampi poimia, olisivat voineet olla kivunhoito, neurologisen tilan seuranta ja hengityshoito niille, joilla oli kylkiluunmurtuma.
Tutkimuksessamme on useita rajoituksia. Ensinnäkin sen retrospektiivinen luonne liittyy tiettyihin tiedonkeruun luontaisiin epätarkkuuksiin. Kaatumiskorkeus, vaikka se olikin tilastollisesti merkittävä havainto vammamalliin liittyen, perustui potilaan ja perheenjäsenten kertomuksiin. Otoskokomme, joka oli 340 potilasta, saattaa olla liian pieni havaitsemaan merkittäviä eroja tikapuutteista johtuvassa kuolleisuudessa iän funktiona.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ≥66-vuotiaat potilaat ovat erityisen haavoittuvainen väestö tikkailta putoamisen jälkeen. Vaikka iäkkäät potilaat putosivat tikkailta pienemmältä korkeudelta, he saivat vakavampia vammoja ja heidät otettiin useammin hoitoon. Vammamalli muuttui iän kasvaessa siten, että nuoremmilla potilailla oli enemmän käden ja kyynärvarren murtumia ja vanhemmilla potilailla enemmän traumaattisia aivovammoja ja runkovammoja. Iäkkäillä potilailla suurin osa kaatumisista tapahtuu kotona ilman työympäristössä käytettävissä olevia työturvallisuusresursseja. On erityisesti pyrittävä tavoittamaan tämä riskiryhmä. Julkinen koulutus tikkaiden turvallisesta käytöstä olisi räätälöitävä kaikille yksilöille, erityisesti ikääntyneille.