Ulrich Tröhlerin teesi on, että kvantitatiivinen ja kriittinen lähestymistapa lääketieteeseen ei saanut alkunsa Pariisissa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kuten yleisesti luullaan, vaan sitä alettiin edistää Britanniassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin useat brittilääkärit havaitsivat, että nykyisiä ja ehdotettuja hoitomuotoja oli arvioitava riittävästi empiirisesti. He ymmärsivät, että tie eteenpäin oli perinteisen riippuvuuden hylkääminen dogmista ja monimutkaisista patofysiologisista tautiteorioista ja sen sijaan turvautuminen vertaileviin kokeisiin, joiden tulokset ilmaistiin numeroina – jotain, mitä he kutsuivat ”lääketieteelliseksi aritmetiikaksi”.
Juurensa yli kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettuun tohtorintutkielmaan pohjautuva kirja tuo vihdoinkin Tröhlerin arvokkaan ja kiehtovan tutkimuksen laajalle yleisölle. Se on jaettu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäisessä on yleiskatsaus brittiläisen lääketieteen tilaan 1700-luvulla ja selvitys niistä älyllisistä ja rakenteellisista elementeistä, jotka mahdollistivat uuden aritmeettisen lähestymistavan soveltamisen. Intellektuaalinen perusta oli lähinnä ”rationaalisen empirismin” ilmapiirin syntyminen, jossa painotettiin yleisesti havainnointia teorian sijasta, sekä lääketieteellisten yhdistysten runsaus, joka mahdollisti näiden näkemysten levittämisen. Rakenteellinen muutos oli lisääntynyt riippuvuus institutionalisoidusta lääketieteellisestä hoidosta sairaaloissa ja apteekeissa sekä asevoimissa, mikä mahdollisti riittävien tapausmäärien kokoamisen yhteen uusien menetelmien käyttämiseksi.
Toisessa ja laajimmassa osassa tutkitaan nykyajan terveyskysymyksiä Tröhlerin teorian havainnollistamiseksi. Tröhler toteaa, että tämä esitys on tarkoitettu yleiselle lukijakunnalle, ja epäilemättä se tarjoaa sekä elävän katsauksen aikakauden lääketieteelliseen käytäntöön että vakuuttavan argumentin kvantitatiivisen arvioinnin brittiläisen alkuperän puolesta. Käsiteltäviä aiheita ovat kuumeen (1700-luvun ”syöpä”) hoito, virtsarakon kivien leikkaus, keripukin hoito ja ennaltaehkäisy, digitalis vesipöhön, kylpylävesien käyttö reumaattisten vaivojen hoidossa, amputaatio sodan aikana saaduista raajavammoista sekä syfiliksen ja silmätulehduksen torjunta armeijassa. Jopa hyvin tutut, kuten Lindin työt keripukin ja Witheringin vesipöhön osalta, saavat uutta pontta Tröhlerin tyhjentävästä tutkimuksesta.
Kolmannessa ja viimeisessä osassa esitetään yhteenveto tärkeimmistä tuloksista. Keskustellaan siitä, millaisia miehiä tämän uuden lääketieteen keksijät olivat – usein valtavirran ulkopuolisia, luonteeltaan `dissenttisiä’ ja sotilas- tai maakuntataustaisia, joilla oli skotlantilaisia yhteyksiä. Lisäksi käsitellään `lääketieteellisen aritmetiikan’ välitöntä vaikutusta jokapäiväiseen käytäntöön ja sen herättämiä eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät potilailla tehtäviin kokeisiin. Merkittävintä on, että Tröhler vetää silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä 1700-luvun ja 1800-luvun alun ”aritmeettisten havainnoijien ja kokeilijoiden” työn ja 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2100-luvun alun meneillään olevan kehityksen välille. Ihmiseen tekee toistuvasti vaikutuksen näiden näyttöön perustuvan lääketieteen pioneerien käyttämien menetelmien ilmeinen nykyaikaisuus.
Minulla ei ole mitään vakavaa kritiikkiä. Otsikko on suora lainaus 1700-luvulta, mutta ehkä kirja olisi ansainnut jotain innostavampaa. Toisinaan Tröhlerin `rocky Swiss English’ (hänen omien sanojensa mukaan) on kiertänyt toimittajia. Tämä on tieteellinen ja viihdyttävä teos. Kirjoittaja perustelee asiansa selkeästi ja runsain historiallisin yksityiskohdin, joihin viitataan perusteellisesti. Edinburghin kuninkaallinen lääkärikollegio (Royal College of Physicians of Edinburgh) on tuottanut teoksen erittäin hienosti pehmeäkantisena ja miellyttävin kuvin varustettuna yllättävän kohtuulliseen hintaan. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita brittiläisen lääketieteen historiasta tai tulevaisuudesta.