Ihmiset harjoittavat syömiskäyttäytymistä selviytymiskeinona, yleensä joka päivä. Toisin sanoen ihmisen on tehtävä valintoja siitä, mitä hän syö, milloin ja kuinka paljon. Toisin kuin esi-isillämme, joiden ensisijainen tehtävä oli kuitenkin etsiä mitä tahansa ruokaa, josta saisi energiaa ja ravintoaineita, nämä valinnat ovat nykyään vaikeutuneet. Etenkin länsimaisissa tai länsimaistuneissa yhteiskunnissa ruokaa on runsaasti, se on halpaa ja sitä on saatavilla hyvin monipuolisesti. Lisäksi syöminen on pohjimmiltaan palkitsevaa käyttäytymistä, ja se liittyy siten luontaisesti mielialaan ja tunteisiin (Vögele ja Gibson, 2010).
Sen vuoksi katsoimme, että on perusteltua luoda uusi erikoisjaosto syömiskäyttäytymisen määräävistä tekijöistä ja seurauksista sekä sen säätelymekanismeista. Frontiers in Eating Behavior -osaston tavoitteena on rakentaa tietoa syömiskäyttäytymisen ymmärtämiseksi tuomalla yhteen akateemikkoja, joilla on erilaista asiantuntemusta, esimerkiksi tutkijoita, jotka tutkivat syömiskäyttäytymiseen liittyviä perusprosesseja, kliinisiä tutkijoita, jotka tutkivat syömishäiriöiden psykologisia, fysiologisia ja ravitsemuksellisia näkökohtia, sekä ammatinharjoittajia, kuten kliinisiä psykologeja, lääkäreitä ja muita terveydenhuollon ammattilaisia. Toistaiseksi tämä uusi erikoisalaosio on ensimmäinen ja ainoa avoimen julkaisemisen aikakauslehti, jonka laajuus kattaa syömiskäyttäytymisen eri menetelmiä ja tutkimuspopulaatioita.
Kun ihminen on energiavajeessa, monimutkainen fysiologisten prosessien vuorovaikutus viestii aivoille, että ruokaa pitäisi kuluttaa, eli yksilö tuntee nälkää. Kun ruokaa on kulutettu riittävästi, nämä prosessit viestittävät, että kulutus tulisi lopettaa, eli yksilö tuntee itsensä kylläiseksi tai kylläiseksi (Benelam, 2009). Tätä syömisen homeostaattista säätelyä kuitenkin haastetaan ja ohitetaan jatkuvasti ruoan ja ruokaan liittyvien vihjeiden kaikkialle ulottuvalla läsnäololla. Toisin sanoen syöminen voi käynnistyä jopa silloin, kun nälkää ei ole tai se voi jatkua yli kylläisyyden (Lowe ja Butryn, 2007). Tiedetään lukuisia tekijöitä, jotka määrittävät tai ohjaavat syömiskäyttäytymistä automaattisella ja implisiittisellä tavalla (Cohen ja Farley, 2008). Esimerkiksi syöminen voi käynnistyä tai pitkittyä toisten läsnäolosta, eli siihen vaikuttavat sosiaaliset tekijät (Herman ja Polivy, 2004). Ruoan valintaan ja kulutukseen vaikuttavat voimakkaasti myös ympäristötekijät, esimerkiksi mainonta, pakkaukset, annoskoko, valaistus ja monet muut tekijät (Stroebele ja De Castro, 2004; Cohen ja Babey, 2012). Tämän vuoksi syömisen jatkuva seuranta ja itsesäätely on välttämätöntä, jotta voidaan syödä terveellisesti eli tarjota elimistölle sekä laadullisesti että määrällisesti oikeita ravintoaineita. Samalla terveellisesti syöminen tarkoittaa myös sitä, että pystyy nauttimaan ruoan palkitsevista puolista joutumatta syömisen hallinnan menettämisen uhriksi.
Monet yksilöt pystyvät tähän onnistuneesti, mutta joillakin esiintyy syömiskäyttäytymisen ylisäätelyä, joka johtaa alipainoon ja aliravitsemukseen. Anoreksia nervosan tapauksia on tunnettu jo pitkään (Bemporad, 1996). Äärimmäisen ääripään toisella puolella itsesäätelyn pysyvät epäonnistumiset voivat johtaa ylipainoon ja lihavuuteen. Kuten anoreksia, myös lihavuus on ikivanha terveysongelma (Haslam, 2011), mutta sen esiintyvyys on lisääntynyt dramaattisesti 1900-luvun jälkipuoliskolla (Stroebe, 2008). Vaikka esiintyvyysluvut länsimaissa näyttävät vakiintuvan, vakavan lihavuuden luvut kasvavat edelleen (Bessesen, 2008; Yanovski ja Yanovski, 2011), ja vastikään teollistuneet maat näyttäisivät saavan heidät kiinni (Finucane ym., 2011).
Useimmissa tapauksissa lihavuus on seurausta huonoista ruokailutottumuksista – pikemminkin kuin pakonomaisesta syömisestä -, jotka edistävät sitä, että energiansaanti ylittää energiankulutuksen vaatimattomalla tavalla keskimäärin vuorokaudessa (Rogers, 2011). Joillakin henkilöillä esiintyy kuitenkin säännöllistä pakonomaista syömistä, joka määritellään suurten ruokamäärien kuluttamiseksi erillisen ajanjakson aikana ja johon liittyy tunne syömisen hallitsemattomuudesta ja johon liittyy merkittävää ahdistusta (American Psychiatric Association, 2013). Ahmimishäiriön (BED) esiintyvyys on lisääntynyt lihavilla henkilöillä, mutta kaikki BED-potilaat eivät välttämättä ole lihavia. Lisäksi on henkilöitä, jotka harrastavat säännöllistä ahmimista, mutta käyttävät kompensoivaa käyttäytymistä, kuten oksentelua, estääkseen painonnousun. Näin ollen bulimia nervosaa (BN) sairastavat potilaat ovat useimmiten normaalipainoisia (Thompson, 2003).
Toisin kuin anoreksia ja lihavuus, BED ja BN on kuvattu ensimmäisen kerran 1900-luvulla, mutta niiden tutkimushistoria käsittää vielä useita vuosikymmeniä (Stunkard, 1959; Russell, 1979). Sekä syömishäiriöihin että lihavuuteen liittyy lääketieteellisiä komplikaatioita, ja niille on ominaista psyykkinen ahdistus ja samanaikaiset mielenterveyshäiriöt (Thompson, 2003), joista mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisimpiä (Vögele ja Gibson, 2010). Siksi ei ole yllättävää, että on olemassa lukuisia tieteellisiä lehtiä, jotka ovat omistautuneet julkaisemaan tutkimuksia näiden häiriöiden etiologiasta ja hoidosta.
Syömishäiriöiden ja lihavuuden lisäksi on olemassa valtava määrä syömiskäyttäytymistä, jotka ansaitsevat tieteellistä tarkastelua ja keskustelua. On esimerkiksi joitakin ongelmallisia syömiskäyttäytymisiä, jotka eivät sisälly nykyisiin diagnostisiin käsikirjoihin, mutta joiden kliinisestä merkityksestä keskustellaan jatkuvasti (vrt. Corsica ja Pelchat, 2010; Vandereycken, 2011), esimerkiksi yösyöminen (Stunkard ym., 1955), ortoreksia (Bratman ja Knight, 2001) tai ruokariippuvuus (Randolph, 1956). Lisäksi on olemassa joukko syömiskäyttäytymisiä, jotka eivät sinänsä kuvasta häiriintynyttä syömistä, mutta näyttävät kuitenkin liittyvän satunnaiseen ylensyöntiin ja kohtalaiseen ylipainoon, esim. hillitty tai emotionaalinen syöminen (Herman ja Mack, 1975; Macht ja Simons, 2011). Vastaavasti on tunnustettu, että jotkin syömiskäyttäytymiset voidaan kartoittaa jatkumolle, joka ulottuu normaalista syömisestä häiriintyneeseen syömiseen (esim. Lowe ym., 1996).
Siten näyttäisi olevan epätarkoituksenmukaista keskittyä syömishäiriöihin ja lihavuuteen erillisinä kokonaisuuksina. Ymmärrämme Frontiers in Eating Behavior -julkaisun tehtäväksi luoda näkemys syömisestä ja sen häiriöistä jatkumona terveellisistä syömiskäytännöistä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen. Siksi syömiskäyttäytymistä koskevan perustutkimuksen tulokset ovat tärkeitä häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ymmärtämiseksi. Näihin tuloksiin voi sisältyä tutkimusta siitä, miten ruoka ja ruoka-aiheet käsitellään aivoissa, syömisen onnistuneen ja epäonnistuneen itsesäätelyn taustalla olevista mekanismeista tai sosiaalisista ja ympäristöön liittyvistä tekijöistä ja yksilöllisistä eroista ruoan valinnassa ja kulutuksessa. Lisäksi on yhä enemmän näyttöä siitä, että syömiskäyttäytyminen, esimerkiksi ruokamieltymykset, muokkautuvat geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen perusteella varhaislapsuudessa. Kokemuksen tai oppimisen (esim. klassinen ehdollistuminen, havainnollinen oppiminen) merkitys on kuitenkin ratkaiseva pienten lasten syömiskäyttäytymisen kehityksessä, joka voi hyvinkin siirtyä aikuisuuteen (Havermans, painossa). Näin ollen syömiskäyttäytymisen kehitysnäkökohtien parempi ymmärtäminen on olennaisen tärkeää, jotta voidaan ymmärtää syömiskäyttäytymistä aikuisuudessa. Toisaalta kliinisten tutkimusten tulokset voivat edistää tietämystämme ei-kliinisistä asioista, jotka ovat merkityksellisiä useimmille ihmisille. Esimerkiksi ahmimisen laukaisevien tekijöiden ja hoitokeinojen tutkimus voi olla hyödyllistä myös laihdutuksen onnistumisen lisäämiseksi tai terveellisempien elintarvikevalintojen aikaansaamiseksi ylipainoisilla henkilöillä, joilla ei ole syömishäiriöitä.
Kannustamme siis tutkijoita irrottautumaan eristetyistä, kategorisista näkemyksistä, jotka koskevat normaalia vs. häiriintynyttä syömistä, homeostaattisia vs. hedonisia käsitteitä tai fysiologisia vs. psykologisia mekanismeja. Toivomme, että Frontiers in Eating Behavior lisää tietoisuutta kokonaisvaltaisemmasta näkemyksestä syömiskäyttäytymisestä ja edistää ymmärrystämme käyttäytymisestä, joka on välttämätöntä selviytymisemme kannalta yksilöinä ja lajina.