Pop-hengellisyys, joka lupaa ihmeitä, ei ole uutta. Genren teki suosituksi legendaarinen Madame Blavatsky (kuvassa), joka keräsi huomattavan kannattajakunnan spiritistisillä väitteillään 1800-luvun lopulla. Viime vuosikymmeninä genrestä on kuitenkin tullut valtava, kannattava bisnes.
Koska Homo globaliksen elämän monimutkaisuus on usein ylivoimaista, kirjat, joissa luvataan, että meillä on syvä voima, joka voi muuttaa elämän yhdistelmäksi autuutta ja menestystä, nauttivat ilmiömäisestä myynnistä. Paras esimerkki on tietysti Rhonda Byrnen The Secret, jota on tiettävästi painettu 19 miljoonaa kappaletta, jota ovat seuranneet The Secret Daily Teachings, The Secret Gratitude Book ja viimeisimpänä The Secret: The Power. Newsweek-lehdessä raportoidut taustatutkimukset osoittivat, että Rhonda Byrnen inspiraatio The Secretiin tuli pääasiassa erään Wallace D. Wattlesin vanhasta kirjasta The Science of Getting Rich (Rikastumisen tiede), jonka eräs hänen lapsistaan antoi hänelle, kun hänen tuottamansa tosi-tv-ohjelma oli menettämässä katsojalukujaan.
Sitten hän otti yhteyttä pariskuntaan, joka oli tienannut valtavasti rahaa myymällä periaatteessa vetovoiman lakia. Esther Hicks väitti saavansa ”tietonsa” henkien kautta, joihin hän oli yhteydessä ja joita hän kutsui kollektiivisesti ”Abrahamiksi”. Meidän ei tarvitse olla huolissamme oikeudellisista riidoista, joita Hicksin ja Byrnen välille syntyi myöhemmin.
Kirja ei ole väitteiltään ainoastaan täysin perusteeton. Kuten kriitikot ovat huomauttaneet, sen teesi on myös moraalisesti halveksittava. Koska kaikki, mitä meille tapahtuu, on oletettavasti positiivisten tai negatiivisten ajatustemme funktio, miljoonien joko poliittisen vainon, kansanmurhan tai nälänhädän kautta kuolleiden on täytynyt aiheuttaa tämä itse, ja he ovat siten vastuussa omasta kuolemastaan.
Miksi sitten Salaisuuden kaltaisilla kirjoilla on niin valtava kannattajakunta? Hypoteesini on, että näiden spiritualiteettien tarkoituksena on antaa varmuus siitä, että saavutukset ja henkinen hyvinvointi kuuluvat välttämättä yhteen. Juuri tämä oletus itsestä syvällisen, erehtymättömän tiedon ja voiman lähteenä lupaa, ettei ole mitään rajoja sille, keitä meistä voi tulla.
Ei ole mitään rajoja, koska syvällä sisimmässämme on rajattoman potentiaalin mahtava voima: Syvä henkinen minämme. Kun tämä minä päästetään valloilleen, meistä voi tulla niitä suurmiehiä, laulajia, kirjailijoita, elokuvantekijöitä, joita me todella olemme; ja me karistamme ylipainon, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen minämme kanssa, joka on todella hoikka. Todellinen minä on erehtymätön opas hyvään elämään ja rajattomaan täyttymykseen. Jos olemme hämmentyneitä, se johtuu vain siitä, että olemme irrottautuneet sen voimasta.
Ajatus siitä, että on olemassa todellinen minuus, täysivaltainen, hautautuneena sisimpään, on voimakas kulttuurinen kuvitelma. Lähes jokainen tuntee toisinaan, että se todellinen elämä, jota elämme, ei voi mitenkään olla kaikki, mitä on olemassa. Useimmat meistä tuntevat toisinaan, että olemme kuin perhosia, jotka on lukittu koteloon, ja että täytyy tulla päivä, jolloin voimakas, rajaton, perhonen-minämme puhkeaa ulos kotelosta ja toteuttaa loputtoman potentiaalinsa.
Pop-henkisyyden viehätysvoima saa voimansa tästä kuvitelmasta. Ihmisten on hyvin vaikea vastustaa ajatusta, että olemme todella paljon arvokkaampia, lahjakkaampia, parempia ja potentiaalisesti menestyneempiä kuin mitä olemme todellisessa elämässämme. Uskomusjärjestelmillä, jotka kertovat meille, että tämä on todellakin totta ja että meidän on vain otettava yhteys tähän syvään itseemme tullaksemme menestystarinoiksi, joita toivomme olevamme, täytyy todellakin olla voimakas vetovoima – erityisesti jos meidän on selviydyttävä nykypäivän monille elämille tyypillisestä epävarmuudesta ja epävarmuudesta.
Tässä kohtaa on ajateltavissa seuraava vastaväite. ”Miksi olet niin ankara Rhonda Byrnen, Esther ja Jerry Hicksin kaltaisia ihmisiä kohtaan? Kyllähän he saavat ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi, he antavat heille optimismia, eikä se voi olla huono asia. Ettekö ole vain yksinkertaisesti elitistinen, kun jyrisette heidän pinnallisuuttaan ja joidenkin heidän väittämiensä perusteettomuutta vastaan? Mitä pahaa on pienessä hyvänolontunteessa?”
Vastaus on hyvin yksinkertainen. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että monet, jotka kääntyvät näiden hengellisen käärmeöljyn myyjien puoleen, kärsivät jonkinlaisesta aidosta hädästä. Joskus se voi olla pelkkää tyytymättömyyttä elämään, mutta joskus he saattavat kärsiä sairaudesta; heidän lapsensa saattavat olla vaikeuksissa, ja yhä useammat joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin aina eläkkeen menettämisestä siihen, että heidän talonsa viedään.
Todellisista ongelmista kärsivät tarvitsevat todellista apua. Hinta pienestä ”hyvänolon tunteesta” on paljon korkeampi kuin pop-henkisyyden puolustajat myöntävät. Ne, jotka todella uskovat, että Sharman pop-neuvot tai Byrnen The Secret ratkaisevat heidän ongelmansa, maksavat kovan hinnan. Ensinnäkin siksi, että he saattavat luopua tarvitsemastaan todellisesta avusta. Sairauteen on suhtauduttava hyvin vakavasti, ja sitä on hoidettava parhaan tietämyksemme mukaan. Positiivinen ajattelu ei paranna syöpää, mutta kaksi miljoonilla dollareilla rahoitettua tutkimusta ovat osoittaneet vakuuttavasti, että rukouksestakaan ei ole apua.
Toinen hinta, jonka he maksavat, on särkynyt toivo. Otan esimerkin, jota olen tutkinut laajasti: yhä useampi keski-ikäinen ei löydä työtä, ja heillä ei joko ole eläkettä tai heidän eläkkeensä ei yksinkertaisesti riitä toimeentuloon. Edessämme on valtava määrä epätoivoisia ihmisiä, jotka ovat lähettäneet ansioluettelonsa sadoille yrityksille ilman, että heitä on koskaan kutsuttu haastatteluihin.
Jos Byrne ja kumppanit olisivat oikeassa, meidän pitäisi vain opettaa kaikki nämä ihmiset ajattelemaan positiivisesti, ja heille tulvisi työmahdollisuuksia. Mutta se, että toivoo tarpeeksi kovasti rahaa, ei tuo rahaa eikä työpaikkaa, vaikka Oprah Winfrey tukisikin The Secret -teosta. Vastalauseeni monia pop-henkisyyden muotoja vastaan eivät siis perustu vain vastenmielisyyteeni perusteettomia väitteitä ”syvällisestä tiedosta” kohtaan, vaan uskon, että ne ovat vähintäänkin moraalisesti arveluttavia; kun väärät toiveet herätetään ja sitten todellisuus murskaa ne, siitä johtuvaa epätoivoa on vain vaikeampi sietää.
Tämä blogikirjoitus on mukailtu teoksesta Carlo Strenger, The Fear of Insignificance: Searching for Meaning in the Twenty-first Century.