Kuvittele Willy Wonkan nimikkotehdas, mutta täytettynä sen sijaan intensiivisellä valikoimalla käymisteitse valmistettuja maitotuotteita. Tervetuloa jogurttihyllylle Ranskassa. C’est bon! Siellä on tavallisia jogurtteja, jotka on ankkuroitu tuoreilla hedelmillä, täynnä suklaapaloja ja vuorattu karamelli- ja kastanjasoseen pohjalla. Jälkiruoat ovat lakté- eli laktoosijäätelöitä, jotka sisältävät lisäsokeria ja kananmunia ja ovat muodoltaan suklaakakkua, tiramisua, creme brûlée:tä tai clafoutis’ta. On olemassa luomujogurtteja, lampaan- ja vuohenmaitojogurtteja sekä maidottomia jogurtteja. On olemassa massatuotettuja jogurtteja ja perhetiloilla pienissä erissä valmistettuja jogurtteja. Mutta riippumatta siitä, minkä valitset, koostumus on aina silkkinen ja huomattavasti kevyempi kuin amerikkalaisten suosimat proteiinipitoiset kreikkalaiset jogurtit.
Havaitsin tämän kaiken yli kymmenen vuotta sitten, kun opetin englanninkielistä keskustelua teini-ikäisille pikkukaupungissa Pohjois-Ranskassa. Siitä lähtien olen haaveillut palaavani sinne, enimmäkseen hengailemaan jogurttihyllyllä.
En ole sellainen, joka kyseenalaistaa hyvää, mutta jossain vaiheessa huomasin miettiväni, miksi jogurtti on niin olennainen osa ranskalaista elämää. On totta, että Ranska on Euroopan toiseksi suurin maidontuottaja Saksan jälkeen, mutta se ei selitä nimenomaan jogurtin vetovoimaa – Yhdysvallathan tuottaa paljon enemmän maitotuotteita kuin Ranska, mutta me olemme aina kumarrelleet maitoa, emme jogurttia. Ja vaikka saksalaiset kuluttavat enemmän käymisteitse valmistettuja maitotuotteita kuin ranskalaiset, heidän jogurttihyllynsä eivät ole – anteeksi – yhtä upeita. Joten päätin tehdä vähän tutkimusta.
Aluksi vähän tilastoja. Vuonna 2016 Ranskassa kulutettiin 19,6 kiloa jogurttia henkeä kohden eli 43,2 kiloa. Tuon määrän odotetaan kasvavan 43,9 kiloon tänä vuonna – mikä muuten vastaa neljää keilapalloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että saman vuoden aikana amerikkalaiset söivät 13,7 kiloa henkeä kohti. Suurin osa ranskalaisväestöstä syö vähintään yhden jogurttiannoksen päivittäin, ja kolmannes käyttää viikoittain viisi annosta jo pikkulapsesta lähtien. Yhdysvalloissa puolestaan vain 6 prosenttia meistä syö jogurttia joka päivä.
Tämä ero ei ole ranskalaisilta huomaamatta. ”Kaikki ulkomailla asuvat ranskalaiset osaavat sopeutua kaikkeen muuhun paitsi jogurttiin”, sanoo Pariisissa asuva Jacqueline Dubois, joka kirjoittaa ranskalaista kulttuuria käsittelevään My French Life -blogiin. Yksi hänen 26-vuotiaista pojistaan asuu Englannissa. ”Voi luoja”, hän muistaa miehen sanoneen hänelle. ”’Englannissa kaipaan juuri sitä, ranskalaista jogurttia. En tiedä mitä syödä.”
Jogurtilla on ollut muutama vuosisata aikaa saada jalansijaa ranskalaisessa kulttuurissa: Ensimmäisen kerran se tuli Ranskassa tunnetuksi jo vuonna 1542, kun kuningas Francois I kärsi vatsataudista, jota lääkärit eivät pystyneet parantamaan. Ottomaanien valtakunnan sulttaani (jossa jogurtin sanotaan löytyneen jo kolmannella vuosituhannella eKr. vuohipaimenten toimesta, jotka säilöivät maitoa fermentoimalla sitä lampaannahassa) oli ystävällinen valtaistuimelle ja lähetti kuninkaalle lääkärin, joka paransi hänet jogurtilla. Uutiset tästä ihmetuotteesta levisivät sittemmin.
1900-luvun alussa tiede astui kuvaan selittämään ihmettä. Ensin eräs lääketieteen opiskelija Bulgariassa eristi maansa jogurtista Lactobacillus-nimisen bakteerin, jota ei luonnostaan esiintynyt ihmisen suolistossa. Tämän tutkimuksen perusteella Pariisissa sijaitsevan Pasteur-instituutin tutkija yhdisti saman bakteerin bulgarialaisten talonpoikien pitkäikäisyyteen. Ranskalaisten mielikuvituksessa jogurtti sidottiin lähtemättömästi terveyteen, ja näin jo ennestään järkevien syöjien kulttuuri vannoi sille omistautumisensa.
Kahdeksannella vuosisadalla Ranskaan ilmestyi kaksi maailman suurinta monikansallista jogurttiyritystä: Danone, joka perustettiin Espanjassa vuonna 1919 ennen kuin se siirtyi Pariisiin kymmenen vuotta myöhemmin, ja Yoplait, joka yhdistettiin vuonna 1965 ranskalaisista meijeriosuuskunnista Yola ja Coplait. Sopivasti yhtiön perustaminen osui samaan aikaan, kun televisio – ja televisiomainonta – tuli ranskalaisiin koteihin.
Victoire Louapre voi yhä kuvailla Danonen Activia-juuston (tuolloin nimeltään Bio) mainosta, jota esitettiin 90-luvun lopulla, kun hän oli lapsi. ”Siinä oli teini-ikäinen, jolla oli vatsakipuja, ja henkilö sanoi: ’Ota Bio de Danone, niin kaikki paranee'”, sanoo Louapre, joka asuu nykyään Los Angelesissa, jossa hän kirjoittaa ranskalaiseen ravintola-arvostelublogiin Le Fooding. ”Se pisti ihmisten aivoihin, että jogurtti on kuin lääke ja lievittää stressiä.” Lisäksi lääkäreiden tiedetään jopa suosittelevan jogurttia vatsaflunssaan. ”Ajattelimme, että jogurtti on jotain, jota ilman emme voi elää”, Louapre sanoo.
Siltikin ihmettelin: Terveyshyötyjä ja tehokasta mainontaa lukuun ottamatta, oliko jotain muuta, jotain luontaisesti arkipäiväisempää, joka selitti jogurtin ylivoimaisen läsnäolon ranskalaisessa kulttuurissa? Louapren mielestä se liittyy siihen, mitä hän kutsuu ”ranskalaiseksi kotikulttuuriksi” ja jatkuvaan kolmen aterian päivän rituaaliin. ”Hyvin usein on salaatti, pääruoka ja jälkiruoka”, hän sanoo. ”Lopetamme aina jälkiruokaan, mutta otamme lopuksi hedelmiä tai jogurttia. Se tuntuu terveelliseltä vaihtoehdolta raskaammalle jälkiruoalle.”
Dubois puolestaan viittaa johonkin vielä laajempaan. ”Meillä on tämä tasapainon pakkomielle yleensä”, hän sanoo. ”Niin minut kasvatettiin, ja luulen, että olen siirtänyt sen pojilleni.” Ruokailuajat ovat muuttumattomat, eikä kodin ulkopuolella syödä välipaloja. Mutta jopa tässä järjestelmässä jogurtilla on paikkansa. Aamulla, keskipäivällä tai illalla se sopii kaikkiin ruokahaluihin ja (harvoin) rikkoo sääntöjä. Se on ruoka-aine, joka parantaa, mutta ei koskaan varasta show’ta – kunnes päädyt jogurttiosastolle.