Pari vuotta sitten tajusin, että olin valitettavan tietämätön mangasta. En vain siitä, mitä voidaan pitää ”kanonisina” teoksina, vaan siitä, miten koko ala toimii. Kun löysin Bakumanin samoihin aikoihin, olin iloisesti yllättynyt nähdessäni, että jotkut mangat olivat jokseenkin itsereferenssisiä, valaisivat mangan tuotantoprosessia ja kertoivat samalla viihdyttävää tarinaa. Sittemmin olen yrittänyt pitää silmäni auki tämänsuuntaisten mangojen varalta, ja niin törmäsin Yoshihiro Tatsumin kirjoittamaan A Drifting Life -kirjaan.
Kirja on muistelmateos, joka käsittelee Tatsumin tuloa mangan pariin ja hänen alkuaikojaan mangakana ja ajoittain päätoimittajana aina noin vuoteen 1960 asti. (Mukana on lyhyt epilogi 90-luvun puolivälissä.) Kuten otsikosta voi päätellä, tarina ei aina kulje suoraa ja loogista polkua. Se näyttää Tatsumin ja joidenkin hänen aikalaistensa työskentelevän tullakseen ammattimangakaksi, mutta se sisältää myös osia heidän muodollisesta koulunkäynnistään, epäonnistuneista romansseistaan, humalaisista yöunista ja muista melkeinpä pääjuoneen liittymättömistä tapahtumista. Kirjassa on myös ylimääräisiä yhteiskunnallisia viittoja, joissa viitataan Japanin merkittäviin tapahtumiin laajemman kulttuurisen kontekstin luomiseksi.
Kustantamoiden toimintaa koskevat yksityiskohdat olivat minusta kaikkein kiehtovimpia. Kuten sanoin, tulin kirjan pariin ensisijaisesti kiinnostuneena juuri siitä. Myös nuo kulttuuriset tienviitat auttoivat paljon, esimerkiksi selittäessään, miksi kustantajat kommunikoivat usein taiteilijoiden kanssa sähkeen välityksellä. Olisin toivonut, että jotkut umpikujat (esim. epäonnistuneet romanssit) olisi poistettu mangaa koskevien lisäkeskustelujen hyväksi. Aikoinaan käytiin ilmeisesti tervettä keskustelua perinteisesti tunnetun mangan sekä gekigan ja komangan eroista ja yhtäläisyyksistä. Näihin keskusteluihin viitataan kuitenkin suurelta osin vain viitteellisesti, eikä gekigaa edes kuvailla juuri lainkaan.
Niin pelottavan näköinen kuin kirja onkin, yli 850 sivua, se on yllättävän nopealukuinen. Tatsumin tyyli on melko kevyt ja sarjakuvamainen, mikä todennäköisesti vaikuttaa tuohon suhteellisen nopeaan lukemiseen. Hän ei myöskään syvenny mihinkään erityisen monimutkaisiin kysymyksiin tai huolenaiheisiin. Loppupuolella hän sekaantuu lyhyesti Yhdysvaltojen ja Japanin välistä keskinäisen yhteistyön ja turvallisuuden sopimusta vastustavaan mielenosoitukseen, mutta hän kiteyttää vastustajan kannan melkeinpä sivumennen sanottuna ja sanoo jopa suoraan, että hän oli enimmäkseen vain innostunut mielenosoituksen tunteista ymmärtämättä itse sopimusta kunnolla.
Nopeasta etenemisestä huolimatta se vaati silti useita istuntoja, ennen kuin sain luettua sen kokonaan läpi. Mainitsen tämän vain siksi, että kirjan toistuva avaaminen ja sulkeminen johti siihen, että selkämyksen liima alkoi pettää, kun pääsin noin sadalle viimeiselle sivulle. Kirja on niin paksu, että tyypilliseen paperikirjaan käytetty sidonta vaikuttaa hieman riittämättömältä. On mahdollista, että sain sattumalta huonon kappaleen, mutta minusta tuntuu, että minun kappaleeni ei ole ainoa, joka alkoi hajota jo ennen ensimmäistäkään lukukertaa.
A Drifting Life on kiehtova ja yksityiskohtainen kuvaus mangateollisuuden synnystä ja joidenkin alkuperäisten tähtien, ilmeisimmin Tatsumin itsensä, elämästä. Tässä on yllättävän vähän emotionaalista syvyyttä, mutta kirjan fakta- ja kontekstiosuudet, jotka ovat ne osat, joista olin muutenkin kiinnostuneempi, korvasivat sen enemmän kuin hyvin.