500 Days of Summer on tyylilajia rikkova romanttinen draamakomedia, joka kertoo ongelmista, joita aiheutuu, kun rakastutaan ajatukseen jostakin ihmisestä verrattuna siihen, että rakastetaan häntä oikeasti.
Vaikkakin sinänsä erittäin mielenkiintoinen elokuva, suurin osa sen nerokkuudesta tulee sen taiteellisesta luonteesta. Eräs tietty kohtaus, nimeltään ”Odotukset vs. todellisuus”, osoittaa sekä elokuvan teeman että elokuvan taiteellisen näkemyksen parhaimmillaan. Ennen kokeellisempien näkökohtien selittämistä tarvitaan hieman taustatietoa tarinasta. Miespuolinen päähenkilö, nimeltään Tom, työskentelee onnittelukorttiyrityksessä, jossa hän rakastuu naispuoliseen
päähenkilöön, nimeltään Summer. Elokuva kertoo – epälineaarisen tarinankerronnan tapaan, mistä pidän paljon – niistä 500 päivästä, jotka kuluvat Tomin ja Summerin tapaamisen, rakastumisen ja rakastumattomuuden ja lopulta Summerin unohtamisen välillä. Kohtauksen alkusoittona Summer näkee Tomin ensimmäistä kertaa kuukausiin häissä, ja tanssittuaan yhdessä hän kutsuu Tomin juhliin, jotka hän järjestää asuntonsa kattopuutarhassa seuraavana viikonloppuna. Tom, joka ei selvästikään ole päässyt Summerin yli, olettaa parasta mahdollista: Summer haluaa hänet takaisin. Valitettavasti todellisuus
ei ole sama. Taiteellisesti selittääkseen tämän elokuva jakaa ruudun niin, että vasemmalla puolella näkyy Tomin odotukset ja oikealla puolella todellisuus.
Katsoja huomaa luultavasti ensimmäisenä musiikin. Regina Spektorin ”Hero” soi taustalla koko kohtauksen ajan. Spektorin musiikissa on dramaattinen tyyli, jossa on voimakas laulu ja orkestraalimaiset taustalaulut. Musiikkia käytetään kuin hienovaraista ennakointia tulevasta kohtauksesta. Kaikkein suorasukaisimmin kappaleen alkusanat ovat ”he never, ever saw it coming at all.”
Näemme Tomin menevän innoissaan (ja optimistisesti) Summerin rakennukseen muistaen yhä koodin, jolla hän pääsee portista läpi, kun epäluotettava kertoja selittää juuri sen: Tom on ”illan lupauksen huumaama”. Jo tämä ensimmäinen hetki on nokkela keino: Se, että Tom tietää sisääntulokoodin, symboloi hänen toivettaan siitä, että hänellä ja Summerilla on yhä emotionaalinen ja romanttinen yhteys. Alku alkaa siten, että todellisuus on
fyysisen askeleen hänen odotustaan jäljessä, minkä huomaamme pian olevan metaforisesti niinkin, kun Tomin odotus kiipeää portaat Summerin asuntoon ennen todellisuutta. Kun hän saavuttaa oven – joka aukeaa synkronoidusti molemmissa näytöissä – katsojat ovat tottuneet synkronisuuteen niin paljon, että heidän sydämensä uppoaa, kun Tom odottaa romanttista suudelmaa ja saa platonisen halauksen.
Kohtauksen seuraava osa on lähes täydellinen esimerkki dramaattisesta ironiasta. Nämä kaksi klippiä ovat täydellisen synkronisia, kun Tom astuu huoneeseen, ja kunnes hän ojentaa Summerille lahjansa, näyttää siltä, että ne ovat sama klippi. Yhdellä tasolla tämä on hieman hullua, koska kahteen klippiin liittyy jo kaksi erilaista tunnetta, ja silti ne ovat samoja. Tämä on myös ironista, koska se viestii yleisölle, että hänen odotuksensa ovat niin lähellä todellisuutta. Hän oli niin lähellä sitä, mitä hän halusi, mutta silti liian kaukana. Tämä taktiikka on erittäin tehokasta paatoksen käyttöä.”
Selventääkseni, rinnakkaisten klippien synkronisuus on ratkaiseva käytetty keino, ja pienet harhautukset samankaltaisuuden tieltä auttavat yleisöä ymmärtämään, empatisoimaan ja arvostamaan kaikkia tilanteita. Odotus- ja todellisuuspätkät on tarkoituksellisesti kuvattu lähes identtisiksi tämän korostamiseksi. Toisissa kohdissa nämä kaksi kohtausta ovat täysin erillisiä. Eräässä jaksossa Summer ja Tom juttelevat flirttailevasti puutarhan reunalla, mutta todellisuudessa Tom on yksin juomassa samalla reunalla. Eräässä pätkässä, jossa Tom haluaa jutella muiden juhlijoiden kanssa pariskuntana Summerin kanssa, todellisuudessa Summer on Tomin siipimiehenä, kun hän vastahakoisesti flirttailee jonkun toisen kanssa. Ironia on tässä erittäin hyvin toteutettu.
Jaetun ruudun visuaalisen ilmeen lisäksi kaikki muut äänet klipissä musiikin lisäksi (taustahäly, dialogi jne.) eivät koskaan ole ruudun molemmilla puolilla. Ohjaaja teki tämän tarkoituksella kahdesta syystä: (1) välttääkseen sekoittamasta yleisöä liikaa ja (2) kontrolloidakseen yleisöä ja pakottaakseen heidät näkemään vain sen, mitä hän haluaa heidän näkevän. Tämä noudattaa edellä mainittua epäluotettavan kertojan konseptia, joka salakavalasti huijaa yleisöä uskomaan kaiken saamatta koko kuvaa.
Toinen mielenkiintoinen havainto on vastaavasti se, miten todellisuuspuolella Tom ja Summer eivät koskaan ole samassa kuvassa. Aina näytetään joko Tom erikseen (tai pääkuvassa) tai päinvastoin. Koko elokuvan ajan heidät on näytetty yhdessä, rakastuneina ja onnellisina. Vertailun vuoksi aiemmassa kohtauksessa häissä heidät laitettiin samaan kuvaan, mikä harhauttaa katsojaa seuraamaan Tomin näkökulmaa, ja se toimii. Näiden kuvauskulmien ansiosta uskomme, mitä Tom ajattelee (epäluotettava kertoja varmasti auttaa myös).
Kohtauksen ratkaisevalla hetkellä odotuksen puoli pyyhkiytyy pois ruudulta ja hänen mielestään. Huippuhetki on se, kun elokuva paljastaa Tomille ja katsojille samanaikaisesti, että Summer on kihloissa. Musiikki voimistuu, ja sekä elokuvassa\ että Tomin katseessa on fyysistä epämukavuutta. Kun katsomme tarkemmin, näemme, että molemmilla naisilla on lähikuvassa kihlasormus. Tämän täytyy satuttaa Tomia vielä enemmän, koska hän uskoisi olevansa ainoa ihminen, joka ei löydä rakkautta. Näemme otoksen yksinäisestä Tomista, mikä korostaa hänen yksinäisyyttään. Elokuvassa, jossa naispäähenkilö on niin painokkaasti korostanut sitoutumisen mukanaan tuomia vaikeuksia, tämä sitoutumisen osoittaminen on musertavaa.
Hän juoksee kiireesti portaita alaspäin, peruuttaen saman matkan, jonka hän teki kohtauksen alussa, mutta selvästi täynnä vihaa ja kurjuutta tietämättömän autuuden sijaan. Hänen sisäistä kamppailuaan lisää ambulanssin ulkoinen ääni, joka on samansuuntainen kuin hänen mielensä kiihtyminen. Tom kävelee pois kaupunkiin (mahdollisesti synkkä ja ironinen viittaus kliseiseen ”pariskunta kävelee auringonlaskuun” -kuvaan), kunnes siitä tulee luonnos. Tämä on ei-niin-hienovarainen visuaalinen kuva Tomin toisesta unelmasta tosirakkauden lisäksi: arkkitehdin ammatista. Kun luonnos kaupungista pyyhkiytyy hitaasti pois, niin pyyhkiytyy myös hänen unelmansa.
Tom on yksin, pelkkä siluetti tyhjässä tilassa. Se tappaa yleisön, vetää sydämen nyöreistä. Päähenkilö, naiivi mutta rakastettava Tom, on menettänyt kaiken toivon ja kääntynyt tyhjyyteen. Kun musiikki hiipuu, hiipuu myös Tom, mikä johtaa saumattomasti seuraavaan kohtaukseen. Tämä kohtaus on erinomainen esimerkki siitä, miten jokin kokeellisempi ja taiteellisempi asia voi välittää yhtä voimakkaita tunteita kuin jokin konkreettisempi asia.