”Eteenpäin, toverit! Pian kuulette ensimmäiset laukaukset; pian kapinan huuto jyrisee sorrettujen kurkuista… Maa ja vapaus!”.”
Nämä olivat meksikolaisen anarkistin Ricardo Flores Magónin profeetalliset sanat, jotka painettiin Regeneraciónissa, kaksikielisessä anarkistisessa sanomalehdessä, jota Magónin veljekset ja heidän toverinsa julkaisivat marraskuun 19. päivänä 1910 – vain päivää ennen kuin Meksikon vallankumous alkoi muuttaa radikaalisti maailmanhistoriaa. Vuosikymmeniä myöhemmin zapatistit huusivat näitä kapinan sanoja miehittäessään San Cristóbal de las Casasin vuoden 1994 alussa uhmaten NAFTA-sopimusta ja uusliberalistista järjestystä. Magón, yksi Meksikon vallankumouksen tärkeimmistä älyllisistä ja poliittisista edeltäjistä, ei kuitenkaan antanut tätä julistusta Meksikossa vaan Yhdysvalloissa, jossa hän oli elänyt maanpaossa vuodesta 1903 lähtien radikaalin toimintansa vuoksi. Vuonna 1905 Magón perusti St. Louisissa Missourissa Partido Liberal Mexicanon (PLM, Meksikon liberaalipuolue), joka nimestään huolimatta oli pikemminkin radikaali poliittinen järjestö kuin puolue. Missourissa hän ja hänen toverinsa kiihkoilivat Meksikon diktaattoria Porfirio Díazia vastaan ja esittivät anarkistista visiotaan maailmasta, jossa ei olisi pomoja eikä rajoja.1
Kansanpaossa elävänä anarkistina yksi monista pysähdyspaikoista hänen ollessaan ”El Norte” -alueella ei ollut mikään muu kuin Kalifornian El Monte. Siellä Ricardo piti vuonna 1917, vain vuotta ennen kuin hänet ja hänen veljensä / anarkistijärjestäjätoverinsa Enrique Flores Magón lähetettäisiin Fort Leavenworthin vankilaan Kansas Cityn lähelle, liikuttavan puheen, todennäköisesti työväenluokkaisten ja köyhien meksikolais-angeleñojen, italialais-amerikkalaisten ja muiden, jotka muodostivat Los Angelesin laajemman alueen kudoksen tuohon aikaan, moninaiselle yleisölle. Kuten vuoden 1917 Timesin artikkeli varoitti lukijoitaan: ”Jos Los Angelesin asukkaat tietäisivät, mitä rajallamme tapahtui, he eivät nukkuisi öisin… Saksan kansalaiset seurustelevat meksikolaisten rosvojen, japanilaisten agenttien ja tämän maan luopioiden kanssa…”.Los Angeles on tämän häijyn järjestelmän päämaja, ja siellä tehdään usein saksalaisten ja meksikolaisten edustajien välisiä kauppoja. ”2
Anarkistiset Magónin veljekset olivatkin juuri niitä ”rosvoja”, joita viranomaiset pitivät mielessään, sillä Yhdysvaltain viranomaiset pyrkivät Díazin ja Meksikon viranomaisten kehotuksesta tukahduttamaan PLM:n toiminnan rajan toisella puolella.3 Jatkuvista pidätyksistä ja sorrosta huolimatta Ricardo jatkoi propagandaa laajalti ja kaikkialla, kuten hän teki tuona päivänä El Montessa.
Ricardon El Montessa pitämän puheen teemana oli välinpitämättömyys, ehkä vastauksena hänen tyrmistykselleen vallankumouksen tilasta Meksikossa vuonna 1917. Vaikka vallankumouksellinen Meksikon perustuslaki laadittiin tuona vuonna, se ei todellakaan ollut vapauttava visio, jonka puolesta anarkistiveljet taistelivat kovasti. Hän raivosi köyhän ihmisen taipumusta vastaan, joka ”huolehtii omasta ja perheensä hyvinvoinnista, eikä mistään muusta, tajuamatta, että yksilön hyvinvointi riippuu kaikkien muiden hyvinvoinnista…”4
Hänen voluntaristinen keskittymisensä kollektiivisen kamppailun piilevään potentiaaliin pikemminkin kuin ”objektiivisten” aineellisten olosuhteiden kypsyyteen oli osoitus anarkistisesta toiminnan painotuksesta vastakohtana marxilaiselle painotukselle yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa olosuhteissa. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Magonin väite, jonka mukaan yksilöllinen parantaminen edellytti yhteistyötä, heijasteli venäläisen anarkistin Pjotr Kropotkinin Mutual Aid -teoksen valtavaa kansainvälistä vaikutusta: A Factor of Evolution, joka julkaistiin sarjana 1890-luvulla ja jota levitettiin laajalti englannin- ja espanjankielisessä maailmassa. Vastauksena sosiaalidarwinismin kasvavaan suosioon ja rasistiseen ja imperialistiseen ”vahvimman selviytymisen” käsitteen käyttöön (Herbert Spencerin keksimä mutta virheellisesti Darwinille liitetty ilmaus) Kropotkin osoitti tieteellisessä tutkimuksessaan, että yhteistyö ja keskinäinen apu olivat eläinten ja ihmisten evoluution kannalta yhtä tärkeitä kuin kilpailu.
Kropotkin tuki monien anarkistien tyrmistykseksi Entente-valtoja ensimmäisessä maailmansodassa allekirjoittamalla surullisenkuuluisan vuoden 1916 Kuudentoista manifestin. Tässä vuoden 1917 puheessaan, samana vuonna kun Yhdysvallat astui sotaan, Magón kuitenkin kysyi kuulijoiltaan: ”Emmekö me itse, perinnöttömät, sorretut, köyhät, ole niitä, jotka lainaamme itsemme vastaanottamaan sortajiemme käsistä työväenluokan veljiemme tuhoamiseen tarkoitetut aseet…”? Useimpien anarkistien tavoin Magón hylkäsi sotatoimet kapitalistien juonena jakaa kansainvälinen työväenluokka. Mutta kuten hänen sanoistaan käy ilmi, hän, kuten useimmat anarkistit, piti anarkismia ideologiana, joka ei ollut vain tavanomaisen (marxilaisen) teollisuusproletariaatin ideologia, vaan sorrettujen ideologia laajemminkin, sisältäen siten myös talonpojat (Meksikon kontekstissa täysin välttämätöntä).
Mutta El Monten ja La Puenten yksityisistä kirjeistä heidän oleskelunsa ajalta vuonna 1917 saamme myös toisenlaisen, kenties inhimillisemmän näkemyksen tulenkantajista Ricardosta ja Enriquestä. Kuten monet muutkin maanpaossa olevat aktivistit, Magónin veljekset tulivat levottomiksi ja ajoittain sairaiksi (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) ollessaan poissa kotoa. Esimerkiksi 28. kesäkuuta 1917 El Montesta lähettämässään kirjeessä Ricardo ilmaisi läheiselleen, että ”totuus on, etten voi jäädä tänne viikkoa pidemmäksi aikaa. Compañerot ovat ihania, mutta minua häiritsee se, etten voi tehdä mitään, minusta tuntuu, että menetän jotain, koska vaikka todellisuus on, etten tee siellä paljon , viihdytän itseäni.”
Huolimatta hänen näennäisestä tylsyydestään ja kyvyttömyydestään olla aktiivinen, näyttää siltä, että El Monte kohteli häntä hyvin, sillä hänen terveytensä oli parantunut. ”En ole kärsinyt edes yhtenä iltana unettomuudesta”, hän kirjoitti ja kertoi rentouttavista kylvyistään läheisessä joessa, jotka auttoivat häntä nukkumaan rauhallisesti koko illan. Enriquen aika alueella, joka tunnetaan nykyään San Gabrielin laaksona, oli kuitenkin hänen terveytensä kannalta hieman koettelevampaa. Kuten hän kirjoitti aiemmin 4. helmikuuta 1918 La Puentesta, Kaliforniasta, hänen vatsansa vaivasi häntä jatkuvasti niin paljon, että eräänä päivänä helmikuun puolivälissä hän valitti, että hänen ainoa ateriansa oli kuppi kahvia, ennen kuin hän lähti tekemään pitkää kymmenen tunnin työvuoroaan puiden leikkaamiseen ja juurien poistamiseen läheisellä maatilalla, jossa hän työskenteli ystäviensä kanssa. Se ei ollut ihanteellista, mutta jotain se sentään oli. Puhuessaan työtovereistaan hän lisäsi, että ”olemme kaikki tasa-arvoisia, ilman mieltymyksiä ja täydellisessä harmoniassa”. Maanpaossa olevana työläismaahanmuuttajana Magón joutui etsimään kaikkia tarjolla olevia työtilaisuuksia, myös tätä keikkaa maatilalla. Tietenkin hän kohtasi haasteita, joita kuka tahansa epävarmaa, tilapäistä työtä tekevä työläinen kokee, kuten silloin, kun hän valitti, että pomo, ”el burgués”, ei ollut vielä maksanut heille palkkaa. Tämäkään ei ollut ihanteellista, mutta ainakaan, hän kirjoitti, hänen ei tarvinnut olla tekemisissä ”minkään mayordomon” kanssa, joka muuten huutaisi hänelle.
Heidän kirjeistään saamme myös erikoisen käsityksen El Monten dynaamisesta poliittisesta maailmasta 1900-luvun alussa. Kirjeessään Ricardo kertoi poliittisesta kokouksesta, joka oli tarkoitus pitää erään Aguirre-nimisen miehen talossa. ”Mielestäni”, Ricardo totesi, ”kansa ilmaisee nyt suurta kiinnostusta taistelua kohtaan”, viitaten todennäköisesti vallankumouksen meneillään olevaan tilanteeseen. Ajat olivat kuitenkin kovat, ja panokset olivat kasvamassa. Ricardo tosiaan valitteli tätä, kun hän kertoi, että vain harvat ihmiset olivat osallistuneet viimeiseen kokoukseen Los Angelesissa sijaitsevassa Italian Hallissa, jossa he pystyivät keräämään vain yhden dollarin ja neljä senttiä aatteelle (vertailun vuoksi Enrique tienasi maatilalla kolmen dollarin päivätyönä). Ricardon mukaan yksi suurimmista ongelmista oli se, että järjestäjät eivät ilmoittaneet kokouksista hyvissä ajoin etukäteen. ”Minulle”, hän kirjoitti, ”italialaiset kokoukset ovat hyvin tärkeitä liikkeelle yleensä, ja tulen levottomaksi, jos en pääse puhumaan siellä joka kerta.”
Panokset eivät voisi olla selkeämpiä kuin puheessa, joka julkaistiin myöhemmin Regeneración-lehdessä ja jonka Magón piti El Montessa 23. syyskuuta 1917. Juhliessaan PLM:n järjestäytymisjuntan 23. syyskuuta 1911 antaman kuuluisan manifestin kuudetta vuosipäivää Magón ilmaisi, että vuosipäivä oli ”uskomattoman tärkeä päivämäärä Meksikon kansan vallankumoushistoriassa”, koska se merkitsi selvästi ”vallankumouksellista suuntausta”, joka oli antiautoritaarinen, antikapitalistinen ja uskonnonvastainen. Vuonna 1917, vallankumouksen loppupuolella, Magón raivosi Díazin ja ”científicosien” perintöä vastaan viitaten Díazin teknokraattisiin neuvonantajiin ja moniin presidentteihin, jotka tulivat ja menivät viralta vallankumouksen myrskyisien vuosien aikana. Ylläpitäen parlamentinvastaista, anarkistista kantaansa Magón toisti El Monten yleisön edessä, että ”monet ymmärtävät nykyään, että hallitus itsessään on ongelma, riippumatta siitä, onko Pedro vai Juan vallassa.”
Enriquen kirjeistä saamme myös käsityksen El Monten elinvoimaisista poliittisista verkostoista, ja ne osoittavat, miten magonismia rakennettiin El Monten kentällä. Tultuaan eräänä iltana myöhään töistä kotiin Enrique törmäsi ystäviin nimeltä Bakunin (kuuluisan venäläisen anarkistin mukaan, joka oli varmasti Enriquen ystävän salanimi), Oscar ja Acracia (termi, joka oli synonyymi sanalle ”anarkia” ja jota käytettiin anarkististen aikakauslehtien nimenä). Regeneración-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa Enrique kertoi myös El Monten lähellä sunnuntaina 26. elokuuta 1917 järjestetystä hyväntekeväisyyspiknikistä lehden tukemiseksi. Paikalliset anarkistiryhmät ”Acracia” Puentesta, ”Tierra y Fraternidad” ja ”Luz Libertaria” El Montesta sekä ”Regeneración” San Gabrielista järjestivät piknikin, ja se pidettiin Bassettin sillan eteläpuolella El Monten ja La Puenten välissä.
Oliko tämä paikka Ricardon surullisen kuuluisan El Monte -puheen paikka? Ehkäpä. Tiedämme kuitenkin varmasti, että piknik oli sekä sosiaalinen että taloudellinen menestys. Juhlat kestivät yli 9 tuntia, ja viihdettä tarjosi ”suuri meksikolainen orkesteri”, kun ”toverit, miehet ja naiset” tanssivat koko yön. Kaiken kaikkiaan neljä ryhmää lahjoitti noin 85 dollaria hyväntekeväisyystapahtuman järjestämiseen, ja Regeneraciónin tukemiseen kerättiin lähes 74,61 dollaria. Enrique oli niin tyytyväinen El Monten tovereihinsa, että hän kannusti muita ottamaan mallia näistä ryhmistä etsiessään keinoja tukea Regeneraciónia.
Regeneraciónin numeroista löytyy lisäksi joitakin El Monten asukkaiden nimiä, jotka tukivat lehteä suoraan. Esimerkiksi R. Andrade lahjoitti 1 dollarin ja 5 senttiä vuonna 1910; myöhemmin hän lähetti 1 dollarin 1. kesäkuuta 1912. Henkilö nimeltä A. Martinez tuki lehteä 2 dollarilla 12. syyskuuta 1910 ja 1 dollarilla 11. tammikuuta 1913, kun taas Tomas Mendoza lähetti 60 senttiä 9. syyskuuta 1911. Myös C. Martinez lähetti 1 dollarin 21. syyskuuta 1912, Feliciano Macías ja hänen toverinsa S. Morales lähettivät 5 dollaria, ja nimettömänä pysyttelevä toveri lahjoitti myös tuntemattoman summan 12. syyskuuta 1910. Ilman näitä elinvoimaisia poliittisia verkostoja El Montessa ja muualla Regeneración ei olisi pystynyt jatkamaan toimintaansa.
El Montessa ja La Puentessa asuvien toverien lämpimästä suhtautumisesta huolimatta Enrique tunsi kuitenkin myös suurta koti-ikävää. ”Miten kamalaa onkaan olla poissa kotoa”, hän sanoi, ”kaukana rakkaista ihmisistä, vaikka anarkisteilla ei pitäisi olla mitään mieltymyksiä!”. Hieman kieli poskessa Enrique jatkoi kuvaamalla kaipuutaan Meksikoon: ”Mutta se on minulle mahdotonta, millään muulla tavalla. Viejita, compañita de vida, lapseni, läheiset ystäväni, kaikki on siellä. Jokapäiväinen elämäni, kaikki vuodet, toisin sanoen suuri osa minusta, minusta ja kiintymyksestäni, rakkaudestani, kaikki on siellä.” Mutta tällä hetkellä El Monte oli hänen rakastava, vaikkakin väliaikainen ja epätäydellinen kotinsa kaukana kotoa.
Lopulta Ricardo Flores Magón kuoli Leavenworthin vankilassa Kansasissa vuonna 1922, jossa hän sai 20 vuoden tuomion vuoden 1917 vakoilulain rikkomisesta. Hänen kuolemansa olosuhteista kiistellään edelleen, sillä jotkut väittävät, että vanginvartijat murhasivat hänet. Hänen perintönsä on kuitenkin vahvempi kuin koskaan. Esimerkiksi vuonna 1997 Oaxacan itsemääräämisoikeuden ja autonomian puolesta taistelevat alkuperäisyhteisöt perustivat hänen kunniakseen Oaxacan alkuperäiskansojen kansanneuvoston ”Ricardo Flores Magón” (CIPO-RFM).
Top Image: Álvaro Marquezin linoleikkaus
Orginally published on Tropics of Meta in December 2013