Kirjoitukset: 1 Samuel 16
Vanhemmuus on pohjimmiltaan jatkuvaa harjoittelua. Tällä tarkoitan sitä, että kaikki, mitä teet päivästä toiseen, opettaa lapsellesi jotakin – joskus hyvää, joskus pahaa. Meidän on siis aika ajoin kysyttävä itseltämme: ”Mitä minä opetan lapsilleni? Mitä viestin heille?” Tätä kysymystä ajatellen kiinnitän huomionne jaksoon, jonka juuri luimme 1. Samuelin kirjasta.
Herra käski profeetta Samuelia menemään Iisain taloon Betlehemissä ja voitelemaan yhden Iisain pojista Saulin seuraajaksi. Kun Samuel saapui Iisain taloon, hän sai tietää, että Iisailla oli kahdeksan poikaa. Iisai esitti vanhimmat ylpeänä ja toivoi, että yksi heistä olisi se, jota Samuel etsi. Mutta ei, yksikään heistä ei kelvannut. Noihin aikoihin Samuel mietti, oliko hän saanut tehtävänsä oikein Herralta, mietti, oliko hän tehnyt virheen. Varmuuden vuoksi hän kysyi, oliko Iisailla muita poikia. Totta kai hänellä oli. Nuorin. Poika nimeltä Daavid, joka oli hoitamassa lampaita. Iisai kutsui Daavidin, ja kun tämä saapui paikalle, Herra sanoi Samuelille: ”Tämä on se oikea”. Ja niin Daavid voideltiin Israelin seuraavaksi kuninkaaksi.
”Tämä on se oikea”. Nuo sanat kiteyttävät sen asenteen, joka vanhemmilla pitäisi olla lapsiaan kohtaan ja jonka heidän pitäisi välittää lapsilleen.
Tämä ilmaisu muistuttaa minua esimerkiksi siitä, miten tärkeää on juurruttaa lapsiin itsetuntoa. Antaa heille hyväksynnän lahja ja antaa heidän tietää, että he ovat omalla tavallaan erityisiä.”
”Tämä on se oikea” voidaan kääntää muotoon ”Sinä olet joku erityinen.”
Epäonnekseen Samuel lähti tehtäväänsä löytää Herran voideltu eräänlaisella ”kauneuskilpailu”-mentaliteetilla. Ja niin teki myös Iisakin. He etsivät komeinta, vahvinta ja sitä, jolla näytti olevan eniten viisautta. Kun Samuel oli katsonut läpi kaikki Iisain pojat, hän kysyi, oliko vielä muita. Iisai sanoi: ”No, onhan siellä Daavid. Hän on nuorin. Ja hän on paimentamassa lampaita.” Isain sanaton ajatus oli: ”Hän ei ole se oikea”. Jesse jätti Daavidin huomiotta, koska hän oli nuorin, ei luultavasti kaikkein komein, ja häneltä puuttui varmasti kypsyys. ”Hän ei ole mitään erikoista. Ei, hän ei ole se oikea.”
Jos emme ole varovaisia, vanhemmat voivat nykyään sortua samaan taipumukseen: vähättelemään lapsiaan, väheksymään sitä, mitä he syystä tai toisesta ovat. Tuhansilla pienillä tavoilla voimme välittää lapsillemme tunteen siitä, etteivät he ole yksinään erityisiä, etteivät he ole verrattavissa joko sisarukseen tai johonkin muuhun. Tämän seurauksena he kasvavat ilman itseluottamusta. He eivät koskaan tunne tulevansa hyväksytyiksi omilla ehdoillaan. Mikä on siis oikea lähestymistapa? Miten voimme kasvattaa lapsissamme tätä elintärkeää itsetunnon ja hyväksynnän tunnetta? Mielestäni tässä suhteessa ei ole mitään arvokkaampaa kuin se, että te vanhempina nautitte lapsistanne. Kyllä, juuri niin minä sanoin: ”nauttimalla lapsistanne.”
Sam Keene, tunnettu kirjailija, kävi isänsä luona ennen tämän kuolemaa kiittämässä tätä siitä, että hän oli hyvä vanhempi. Hän kertoi isälleen, mikä merkitsi hänelle eniten lapsena: ”Olit aina paikalla, kun joku meistä lapsista tarvitsi sinua. Ja vuosien varrella olet antanut meille parhaan yksittäisen lahjan, jonka kukaan vanhempi voi antaa – olet iloinnut meistä. Kaikenlaisilla tavoilla annoit meidän tietää, että olit iloinen siitä, että olimme täällä, että meillä oli arvoa silmissäsi, että läsnäolomme oli sinulle ilo eikä taakka.”” (Sam Keene, lainattu teoksessa Stages: The Art of Living the Expected by John R. Claypool, Waco, Tex.: Word Books, 1977, 23.)
Luulen, että tärkein asia, jonka hän sanoi siellä, oli: ”Olit iloinen meistä. Annoitte meidän tietää, että olitte iloisia siitä, että olimme täällä.” Tiedän, että se on äärimmäisen vaikeaa, kun he ovat juuri maalanneet luolan seinän uudelleen taikakynillä tai kun he päättävät kahlailla lähimmässä mutakuopassa, kun olet siivoamassa kotia. Mutta se on kuitenkin totta. Lapset kehittävät itsetuntoa ja hyväksyntää siinä määrin kuin sinä nautit heistä. Lapsesi kehittävät hyväksynnän ja arvokkuuden tunteen, jonka ansiosta he voivat antaa panoksensa tähän maailmaan vain siinä määrin kuin he tuntevat, että olet iloinen siitä, että he ovat täällä. Että nautitte siitä, että he ovat osa elämäänne. Näin annat heille tunteen siitä, että he todella ovat ”se oikea”, tapahtui mitä tahansa.”
Charles ja John Wesley ovat meille tuttuja. Toinen suuri virsien kirjoittaja, toinen suuri saarnaaja. Osallistuivat keskeisesti sen perustamiseen, minkä tunnemme nykyään metodistikirkkona. Mutta Charles ja John Wesley olivat vain kaksi Suzanna Wesleyn ja hänen miehensä 18 lapsesta. Tuohon aikaan ei varmasti ollut juurikaan, jos lainkaan, mukavuuksia, jotka olisivat helpottaneet päivätyötä kodin ympärillä.
Kuitenkin tämä ihana nainen piti huolen siitä, että hän vietti jonkin osan päivästä jokaisen lapsensa kanssa. Hän kieltäytyi antamasta ajan tulla vihollisekseen ja antoi omalla tavallaan lasten tietää, että hän iloitsi heistä. Hän pystyi välittämään jokaiselle näistä lapsista tunteen siitä, että ”sinä olet minulle se oikea”. Olen vakuuttunut siitä, että hänen ahkeruutensa tässä suhteessa mahdollisti sen, että Charles ja John pystyivät antamaan kirkolle sen panoksen, jonka he tekivät. (Carlyle Marney, Achieving Family Togetherness (Nashville: Abingdon, 1958, 15)
”Tämä on se yksi.” Nuo sanat eivät ainoastaan ilmaise, miten tärkeää on saada lapsemme tuntemaan itsensä arvokkaaksi, vaan ne myös välittävät ajatuksen siitä, että heiltä odotetaan jotakin. Nämä sanat muistuttavat meitä kutsumuksesta, joka jokaisella lapsella on, kutsumuksesta käyttää ainutlaatuisuuttaan ja lahjojaan täysimääräisesti ja siunata tätä maailmaa. Kun sanomme lapselle: ”Sinä olet se oikea”, kannustamme häntä löytämään lahjansa ja tulemaan näiden lahjojensa hyviksi hoitajiksi. ”Tämä on se oikea” tarkoittaa suomeksi ”Sinä voit tehdä jotakin erityistä.”
Kun Iisai toi nuoren Daavidin lampaiden vahtimisesta ja esitteli hänet Samuelille, vanha profeetta vilkaisi tätä nuorta poikaa ja voiteli hänet Israelin kuninkaaksi. ”Tämä on se oikea.” Sinut on valittu, ja sinulla on jotain annettavaa kansallesi. Minulla on ajatus, että kun Daavidista tuli kuningas, hän kantoi kruunuaan hyvin, koska hän pystyi katsomaan taaksepäin tätä tapahtumaa ja muistamaan, että hän oli todellakin se oikea. Jumala oli valinnut hänet, ja Jumala odotti hänen olevan joku ja tekevän jotain lahjoillaan. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin elämässään, kun hänen valtakuntansa oli uhattuna ja hän epäili omia kykyjään, Daavid saattoi muistella tätä päivää ja muistaa, että hänet oli valittu. Hän muistelisi tätä hetkeä ja ottaisi siitä voimaa.
Odotus on ratkaisevaa! Älä odota lapsiltasi mitään, ja juuri sitä he tulevat tuottamaan – ei mitään! Kouluta heidät vain pärjäämään, ja he viettävät elämänsä keskinkertaisina. Mutta odota heiltä jotain. Pyydä heitä olemaan parasta, mitä Jumala on luonut heistä. Pyydä heitä tekemään jotain itsestään. Odota sitä, ja lapsesi kukoistaa silmiesi edessä. John Claypool on kirjoittanut, että meidän vanhempien pitäisi kasvattaa lapsissamme eräänlaista ”joulukuusen henkeä” (Claypool, Stages, 32) ja viestiä heille, että heidän luonteessaan ja persoonallisuudessaan piilee kaikenlaisia paketteja ja että heidän on avattava ne ja otettava selvää, mitä niissä on. ”Riippumatta siitä, kuinka turvalliseksi lapsi voi tuntea itsensä perheensä ihanuudessa, riippumatta siitä, kuinka paljon itsetuntoa hän on sisäistänyt, jos hän ei ole kehittänyt myös vastuuntuntoa ottaa sitä, mitä on annettu, ja välittää sitä eteenpäin muille, on epätodennäköistä, että Jumalan unelma häntä varten voi koskaan toteutua.” (Claypool, Stages, 32).
Mitä siis viestitte lapsillenne? Mitä opetat heille sanoillasi ja teoillasi? Toivon, että millään tavalla kerrotte heille: ”Sinä olet se oikea”. Jumalan armosta olet jotakin ja voit tehdä jotakin erityistä.