Saga

Islantilaiset saagat perustuvat suulliseen traditioon, ja suuri osa tutkimuksesta on keskittynyt tarkastelemaan sitä, mikä kussakin tarinassa on todellista ja mikä kuvitteellista. Saagojen paikkansapitävyydestä kiistellään usein kiivaasti.

Suurin osa keskiaikaisista käsikirjoituksista, jotka ovat saagojen varhaisimmat säilyneet todistajat, vietiin 1600-luvulla Tanskaan ja Ruotsiin, mutta palautettiin myöhemmin Islantiin. Klassiset saagat on sävelletty 1200-luvulla. Tutkijat uskoivat aikoinaan, että saagat siirtyivät suullisesti sukupolvelta toiselle, kunnes kirjurit kirjoittivat ne muistiin 1300-luvulla. Useimmat tutkijat kuitenkin uskovat nykyään, että saagat olivat tietoisia taiteellisia luomuksia, jotka perustuivat sekä suulliseen että kirjalliseen perinteeseen. Eräässä tutkimuksessa, jossa keskitytään saagoissa mainittujen vaatekappaleiden kuvauksiin, päädytään siihen, että kirjoittajat pyrkivät luomaan tarinaan historiallisen ”tunnelman” pukemalla hahmot ”vanhanaikaisiin vaatteisiin”, joita tuolloin pidettiin ”vanhanaikaisina vaatteina”. Nämä vaatteet eivät kuitenkaan ole saagan tapahtumien aikaisia, sillä ne vastaavat paremmin 1200-luvulla käytettyjä vaatteita. Vasta hiljattain (1900-luvun alussa) Pohjois-Amerikkaan (nykyiseen Kanadaan) suuntautuneista matkoista kertovat tarinat todennettiin.

Useimmat islantilaisten saagat sijoittuvat ajanjaksolle 930-1030, jota Islannin historiassa kutsutaan nimellä söguöld (saagojen aika). Kuninkaiden saagoilla, piispojen saagoilla, aikalaissaagoilla on oma aikajänteensä. Useimmat niistä on kirjoitettu muistiin vuosien 1190 ja 1320 välisenä aikana, joskus ne ovat olleet olemassa suullisina traditioina jo kauan ennen sitä, toiset taas ovat puhdasta fiktiota, ja joidenkin kohdalla tiedämme lähteet: kuningas Sverririn saagan kirjoittaja oli tavannut kuninkaan ja käyttänyt häntä lähteenä.

Vaikka saagat ovat yleensä anonyymejä, 1300-luvulla syntyneessä omaleimaisessa kirjallisessa liikehdinnässä on kyse useimmiten uskonnollisista aiheista kertovista saagoista, joilla on tunnistettavat kirjoittajat ja jotka noudattavat omaleimaista latinalaisperäistä tyyliä. Tämä Islannin pohjoiseen Hólarin hiippakuntaan liittyvä liike tunnetaan nimellä Pohjois-Islannin benediktiinikoulu (Norðlenski Benediktskólinn).

Valtaosa teksteistä, joihin nykyään viitataan ”saagoina”, on kirjoitettu Islannissa. Yksi poikkeus on Þiðreks saga, joka on käännetty/sävelletty Norjassa; toinen on Hjalmars saga och Hramers, keskiajan jälkeinen väärennös, joka on sävelletty Ruotsissa. Vaikka termi saaga liitetään yleensä keskiaikaisiin teksteihin, saagoja – erityisesti legendaarisen ja ritarillisen saagan tyylilajeja – sävellettiin Islannissa keskiaikaisten tekstien mallin mukaan vielä 1800-luvulle asti.:193-94

Selityksiä saagojen kirjoittamiselleMuokkaa

Islantilaiset tuottivat paljon kirjallisuutta väestön kokoon nähden. Historioitsijat ovat esittäneet erilaisia teorioita saagakirjoittamisen suuresta määrästä.

Varhain kansallismieliset historioitsijat väittivät, että islantilaisten etniset ominaispiirteet edistivät kirjallista kulttuuria, mutta tämäntyyppiset selitykset ovat menettäneet suosiotaan akateemikkojen keskuudessa nykyaikana. On myös ehdotettu, että islantilaiset uudisasukkaat kirjoittivat niin ahkerasti, jotta he saisivat taltioitua uudisasukkaidensa historiaa. Historioitsija Gunnar Karlsson ei kuitenkaan pidä tätä selitystä järkevänä, koska muut siirtolaisyhteisöt eivät ole olleet yhtä tuotteliaita kuin varhaiset islantilaiset.

Pragmaattisia selityksiä suosittiin aikoinaan myös: on väitetty, että helposti saatavilla oleva pergamentti (johtuen laajamittaisesta karjankasvatuksesta ja ennen talvea tapahtuvasta teurastuksesta) ja pitkät talvet rohkaisivat islantilaisia aloittamaan kirjoittamisen.

Viime aikoina islantilaisten saagojen tuottamisen motiivina on pidetty enemmänkin sosiaalisia ja poliittisia tekijöitä.

Islannin kansainyhteisön poliittisen järjestelmän ainutlaatuinen luonne loi aristokraateille kannustimia kirjallisuuden tuottamiseen, ja se tarjosi päälliköille keinon luoda ja ylläpitää sosiaalista erottautumista heidän ja muun väestön välillä. Gunnar Karlsson ja Jesse Byock väittivät, että islantilaiset kirjoittivat saagat keinona luoda yhteisesti sovittuja normeja ja sääntöjä hajautetussa Islannin kansainyhteisössä dokumentoimalla aiempia riitoja, kun taas Islannin syrjäinen sijainti teki siitä Euroopan mantereen kuninkaiden ulottumattomissa olevan maanosan kuningasten ulottumattomissa olevan maan, minkä vuoksi nämä kuninkaat eivät voineet kieltää kumouksellisia kirjallisuuden muotoja. Koska uusilla ruhtinaskunnilla ei ollut sisäistä yhteenkuuluvuutta, johtaja tuotti yleensä saagoja ”luodakseen tai vahvistaakseen alamaistensa tai seuraajiensa keskuudessa yhteenkuuluvuuden ja yhteisen identiteetin tunnetta korostamalla heidän yhteistä historiaansa ja legendojaan”. Vanhojen ja vakiintuneiden ruhtinaskuntien johtajat eivät tuottaneet saagoja, koska ne olivat jo yhtenäisiä poliittisia yksiköitä.

Myöhemmin (1300-luvun lopulla ja 1300-luvulla) saagojen kirjoittamisen taustalla oli islantilaisen aristokratian halu ylläpitää tai palauttaa yhteyksiä Pohjolaan jäljittämällä islantilaisten aristokraattien sukujuuret tunnettuihin kuninkaisiin ja sankareihin, joihin myös nykyiset pohjoismaiset kuninkaat saattoivat jäljittää syntyperänsä.