Sanskrit tarkoittaa ’hiottua’ tai ’hienostunutta’ ja on Intian klassisen kielen nimi. Hindulaisuuden ja myös Mahāyāna- ja Vajrayāna-buddhalaisuuden pyhät kirjoitukset on laadittu sanskritiksi, kun taas Theravāda-buddhalaisuuden Tipiṭaka on laadittu Pāḷi-kielellä. Näillä kahdella kielellä on paljon yhteistä, mutta sanskritin kielioppi on monimutkaisempi ja sanasto laajempi kuin pāḷin. Lisäksi sanskritissa on kehittynyt oma kirjoitusasu, nimeltään devanāgarī, kun taas pāḷi-kielellä ei ole erityistä kirjoitusasua. Jopa Buddhan aikana sanskritia puhuttiin vain kuninkaallisessa hovissa sekä pappien ja älymystön keskuudessa, ja tästä syystä Buddha kieltäytyi antamasta saarnojaan sanskritiksi (Vin.II,139). Hän halusi, että hänen opetuksensa olisivat kaikkien saatavilla, eivät vain pienen eliitin.”
History of Classical Sanskrit Literature, S. Bhattacarji, 1993.
Sanskrit (संस्कृतम् saṃskṛtam sə̃skɹ̩t̪əm, alun perin संस्कृता वाक् saṃskṛtā vāk, ”hienostunut puhe”), on historiallinen indoarjalainen kieli, hindulaisuuden ensisijainen liturginen kieli sekä buddhalaisuuden ja jainismin kirjallisuus- ja tiedekieli. Nykyään se on yksi Intian 22 luokitellusta kielestä, ja se on Uttarakhandin osavaltion virallinen kieli. Sanskritilla on merkittävä asema indoeurooppalaisessa tutkimuksessa.
Sanskritinkielisen kirjallisuuden runko käsittää rikkaan runouden ja draaman perinteen sekä tieteellisiä, teknisiä, filosofisia ja dharma-tekstejä. Sanskritia käytetään edelleen laajalti seremoniallisena kielenä hindujen uskonnollisissa rituaaleissa ja buddhalaisten harjoituksissa hymnien ja mantrojen muodossa. Puhuttua sanskritia käytetään edelleen joissakin kylissä ja muutamissa perinteisissä instituutioissa Intiassa, ja sitä yritetään edelleen monin tavoin popularisoida.
Klassinen sanskritti on vakiorekisteri sellaisena kuin se on esitetty Pāṇinin kieliopissa noin 4. vuosisadalla eaa. Sen asema Suur-Intian kulttuureissa on samankaltainen kuin latinan ja kreikan Euroopassa, ja se on vaikuttanut merkittävästi useimpiin nykyaikaisiin kieliin Intian niemimaalla, erityisesti Intiassa, Pakistanissa, Sri Lankassa ja Nepalissa.
Sanskritin esiklassista muotoa kutsutaan veda-sanskritiksi, ja Rigvedan kieli on vanhin ja arkaaisin säilynyt vaihe, jonka vanhin ydin on peräisin jo vuodelta 1500 eaa. Tämä tekee Rigvedan sanskritin yhdeksi vanhimmista indoiranilaisista kielistä ja yhdeksi varhaisimmista indoeurooppalaisten kielten jäsenistä, johon kuuluvat myös englanti ja useimmat eurooppalaiset kielet.
Vediläinen sanskrit
Pāṇinin määrittelemä sanskrit oli kehittynyt aikaisemmasta ”vedaalisesta” muodosta. Vedalaisen sanskritin alku voidaan jäljittää jo 1500-1200 eaa. (Rig-vedien ja indoarjalaisen superstraatin osalta Mitannissa). Tutkijat erottavat usein veda-sanskritin ja klassisen tai ”pāṇinian” sanskritin erillisiksi ”murteiksi”. Vaikka ne ovat melko samankaltaisia, ne eroavat toisistaan monissa fonologian, sanaston, kieliopin ja syntaksin keskeisissä kohdissa. Veda-sanskrit on Vedojen kieli, suuri kokoelma hymnejä, loitsuja (Samhitas), teologisia ja uskonnollis-filosofisia keskusteluja Brahmanoissa ja Upanishadeissa.
Nykyaikaiset kielitieteilijät pitävät Rigveda Samhitan metrisiä hymnejä varhaisimpina, jotka monet kirjoittajat ovat laatineet useiden vuosisatojen suullisen perinteen aikana. Vedalaisen kauden loppua leimaa Upanishadien säveltäminen, jotka perinteisen käsityksen mukaan muodostavat vedalaisen korpuksen päättävän osan; kuitenkin myös varhaiset Sutrat ovat sekä kieleltään että sisällöltään vedalaisia. Noin 1. vuosituhannen puolivälin tienoilla eaa. alkoi veda-sanskritin siirtyminen ensimmäisestä kielestä toiseksi uskonnon ja oppimisen kieleksi. klassinen sanskrit
Lähes 2 000 vuoden ajan vallitsi kulttuurijärjestys, joka vaikutti kaikkialla Etelä-Aasiassa, Sisä-Aasiassa, Kaakkois-Aasiassa ja jossain määrin myös Itä-Aasiassa. Merkittävä Veda-ajan jälkeisen sanskritin muoto löytyy hindueeposten – Ramayanan ja Mahabharatan – sanskritista. Eeposten poikkeamien Pāṇinistä katsotaan yleensä johtuvan prakriittien aiheuttamista häiriöistä tai ”innovaatioista” eikä siitä, että ne olisivat esipanjalaisia. Perinteiset sanskritin tutkijat kutsuvat tällaisia poikkeamia ārṣaksi (आर्ष), mikä tarkoittaa ”ṛṣisien”, muinaisten kirjoittajien perinteistä nimitystä. Joissakin yhteyksissä on myös enemmän ”prakritismeja” (lainauksia yleiskielestä) kuin varsinaisessa klassisessa sanskritissa. Buddhalainen hybridi-sanskrit on kirjallisuuden kieli, joka on saanut voimakkaita keski-indian vaikutteita ja perustuu varhaisiin buddhalaisiin prakrit-teksteihin, jotka sittemmin assimiloituivat vaihtelevassa määrin klassisen sanskritin standardiin.
Tiwarin (1955) mukaan klassisessa sanskritissa oli neljä päämurretta: paścimottarī (luoteinen, myös pohjoinen tai läntinen),madhyadeśī (lit., keskimaa), pūrvi (itäinen) ja dakṣiṇī (eteläinen, syntyi klassisella kaudella). Kolmen ensimmäisen murteen edeltäjästä on todisteita jopa vedalaisissa brāhmaṇoissa, joista ensimmäistä pidettiin puhtaimpana (Kauṣītaki Brāhmaṇa, 7.6).