Seitsemäs ristiretki

Seitsemättä ristiretkeä (1248-1254 jKr.) johti Ranskan kuningas Ludvig IX (r. 1226-1270 jKr.), joka aikoi valloittaa Egyptin ja ottaa haltuunsa Jerusalemin, joita molempia hallitsi tuolloin muslimien Ayyubidien dynastia. Vaikka ristiretkeläisten armeija onnistui aluksi valloittamaan Niilin varrella sijaitsevan Damietta-joen, se joutui vuonna 1250 jyräämään Mansourahissa, mikä toisti viidennen ristiretken (1217-1221 jKr.) tapahtumat. Ludvig jäi vangiksi ja sai sitten lunnaat, mutta hän pysyi päättäväisenä täyttämään ristiretkeläislupauksensa ja käynnisti kahdeksannen ristiretken vuonna 1270 jKr.

Prologi: Kuudennen ristiretken (1228-1229 jKr.) johtajana oli toiminut Pyhän Rooman keisari Fredrik II (r. 1220-1250 jKr.), joka onnistui välttämään varsinaiset taistelut ja neuvottelemaan Jerusalemin hallinnan Egyptin ja Syyrian sulttaanilta al-Kamililta (r. 1218-1238 jKr.). Viidentoista vuoden kuluttua al-Kamilin seuraajien taistellessa al-Kamilin sedän Saldinin vuonna 1174 jKr. perustaman Ayyubidien valtakunnan säilyttämisestä al-Kamilin seuraajat alkoivat kuitenkin jälleen aiheuttaa ongelmia. Kuten aiemminkin, jotkin muslimikaupungit, jotka eivät olleet Ayyubidien hallinnassa (erityisesti Damaskos), jatkoivat mukavuusliittojen solmimista Lähi-idässä sijaitsevien latinalaisvaltioiden kanssa.

Poista mainos

mainos

Ayyubidien määräysvalta Lähi-idässä vahvistui huomattavasti, kun suuri latinalaisarmeija ja sen muslimien liittolaisjoukot Damaskosesta ja Homsista kukistettiin 17. lokakuuta 1244 eaa. Gazan Forbien (Harbiyan) taistelussa. Taistelussa kuoli yli 1 000 ritaria, ja se oli katastrofi, josta latinalaisvaltiot kamppailivat sen jälkeen toipuakseen. Jerusalem oli jo vallattu kristityiltä, tällä kertaa Ayyubidien liittolaisten, nomadisten khorezmialaisten (khwarismialaisten) toimesta 23. elokuuta 1244 jKr. Pyhän kaupungin kristittyjä oli murhattu ja pyhiä paikkoja häpäisty. Latinalainen itä, kuten ristiretkeläisten perustamat Levantin valtiot yhteisnimeltään kutsutaan, vetosi länteen avun saamiseksi. Paavi Innocentus IV (r. 1243-1254 jKr.) vastasi ja kutsui koolle vielä yhden ristiretken, kampanjan, joka tunnetaan nyt seitsemäntenä ristiretkenä. Retkikunnan johtaja oli Ranskan kuningas Ludvig IX. Kirkon edustajat lähtivät tavanomaisille saarnamatkoille keräämään rekrytoijia eri puolille Eurooppaa, vaikka Ranska olikin ensisijainen toimija. Retkikunnan johtavia eurooppalaisia aatelisia olivat muun muassa Kyproksen Henrik I (r. 1218-1253 jKr.), Toulousen Raymond VII, Burgundin herttua Hugh IV, Flanderin kreivi Vilhelm ja Ludvigin oma veli, Poitiersin Alphonse. Näytti siltä, että aiempien ristiretkien epäonnistumiset eivät olleet latistaneet Euroopan parhaiden taistelijoiden henkeä.

Louis IX, Ranskan kuningas

Miksi Ludvig joulukuussa 1244 jKr. ”tarttui ristiin” ja päätti lähteä valtakunnastaan Levanttiin, ei ole selvää. Legendan mukaan kuningas oli vakavasti sairas, ja päätös lähteä ristiretkelle palautti hänet ihmeellisesti ja välittömästi terveeksi. Nykyaikaiset historioitsijat etsivät vähemmän yliluonnollisia motiiveja, kuten halua tulla nähdyksi Euroopan johtavana hallitsijana, lujittaa valtakuntaansa uudistamalla sen hallintoa – mikä oli välttämätöntä hänen pitkän poissaolonsa aikana – tai yksinkertaisesti hurskautta kristillistä asiaa kohtaan. Varmaa on, että kuningas päätti aloittaa ristiretken jo ennen kuin paavi kutsui sen virallisesti koolle, mikä oli käänteinen menettely aiempien ristiretkien aikana.

Ranskan kuningas oli päättänyt, että hänen retkikuntansa olisi hyvin rahoitettu, ja niin kävikin, kiitos sarjan verouudistuksia ja veronkorotuksia, kirkon tuloja (veroja ja lahjoituksia uskovaisilta), ”lahjojen” vaatimista ainakin 82 kaupungilta eri puolilta Ranskaa, paroneilta ja muilta aatelisilta saatavia maksuja sekä kuninkaan omasta pussista. Vuonna 1248 jKr. kuningas, joka oli jo pitkään tunnettu juutalaisvastaisesta politiikastaan, karkotti kaikki juutalaiset Ranskasta ja takavarikoi heidän omaisuutensa. Mitään kiveä (tai säästöpossua) ei jätetty kääntämättä, ja kuningas tarvitsi varmasti valtavan määrän rahaa rahoittaakseen näin valtavan yrityksen. Ludvig jopa rakennutti Etelä-Ranskaan Aigues Mortesin linnoitetun kaupungin, johon ristiretkeläisarmeija kokoontui ja josta se nousi maihin Genovasta ja Marseillesta vuokratuilla aluksilla. Sinne kerättiin myös jatkuvasti tarvikkeita. Ludvigin suunnitelmallisuudesta osoitti myös se, että hän keräsi Kyprokselle tavaravarastoja – erityisesti vehnää, ohraa ja viiniä – jotka kaikki kerättäisiin matkalla.

Armada lähti liikkeelle 25. elokuuta 1248 jKr. Noin 10 000 miehen vahvuisen joukon ollessa matkalla, se pysähtyi Kyproksella ja viipyi saarella kahdeksan kuukautta tankkausta ja täydennystä varten. Viivyttelyn ansiosta pääarmeijaan saattoi myös liittyä hajanaisia sotilaita sekä Euroopasta että Lähi-idän kaupungeista Akkonista, Tripolista ja Antiokiasta. Lisäksi Ludvig hyötyi Levantissa sijaitsevien sotilasjärjestöjen, hospitaali- ja temppeliritareiden sekä teutonisten ritarien panoksesta. Kesällä 1249 jKr. armeija oli vihdoin valmis aloittamaan ristiretken. Ludvig kirjoitti Egyptin sulttaanille ja ilmaisi rohkeasti aikeensa, ettei hän aikonut vain vallata takaisin Jerusalemia vaan koko Egyptin ja Levantin:

Asun hyökkäämään alueenne kimppuun, eikä mieleni muuttuisi, vaikka vannoisitte ristiinnaulittua uskollisuutta. Minua tottelevat sotajoukot peittävät vuoret ja tasangot, niitä on yhtä monta kuin maan kiviä, ja ne marssivat sinua kohti kohtalon miekkoihin tarttuen.

(siteerattu teoksessa Maalouf, 227)

Al-Salih, Egyptin sulttaani

Ayyubidien dynastiaa johti tähän aikaan al-Salih Ayyub (r. 1240 & 1245-9 jKr.), hänen edeltäjänsä Egyptin sulttaanina toimineen al-Kamilin toinen poika. Isänsä tavoin al-Salih kamppaili pitääkseen alueensa hallinnassaan muslimijohtajien ja jopa Ayyubidien ruhtinaiden välisten kilpailujen vuoksi. Lisäksi mongolivaltakunta laajeni yhä lännemmäksi ja näytti pysäyttämättömältä. Ludvig IX olikin tehnyt joitakin diplomaattisia lähentelyjä mongolien kaanin suuntaan siinä toivossa, että tämä saattaisi osoittautua hyödylliseksi liittolaiseksi Ayyubidien syrjäyttämisessä Egyptistä ja Levantista, mutta mongolit olivat kiinnostuneita vain valloituksista, eikä sillä ollut väliä, oliko kyse kristittyjen vai muslimien alueista.

Hetkellä mongolit jäivät onneksi tulevaisuuden uhkaksi, ja omien sisäisten asioidensa osalta al-Salih saattoi luottaa mamlukirykmenttiinsä, bahrikiin, ja hyvin suureen määrään Venäjän aroilta otettuja turkkilaisia kiptshakki-orjasotureita tahtonsa toteuttamiseksi. Niinpä sulttaani, joka oli jo saanut lisäpotkua La Forbien voitosta, pystyi vuonna 1245 jKr. ottamaan haltuunsa Damaskoksen, joka oli jo pitkään ollut kapinallisten muslimien tukikohta. Latinalaisvaltioiden taantuminen jatkui nopeasti, kun al-Salih valtasi Ascalonin vuonna 1247 jKr.

Damietta

Louisin ristiretkeläisarmeija laskeutui Egyptiin kesäkuussa 1249 jKr. mutta kohtasi ensimmäiset monista ongelmistaan. Länsimaalaisten raskaat ja syvänpohjaiset purjelaivat merkitsivät sitä, ettei armeija päässyt helposti maihin Egyptin hiekkarannoille, ja niinpä ritarit joutuivat kahlaamaan matalikon läpi. Sillä välin al-Kamil oli ollut kiireinen ja vahvistanut Niilin suistossa sijaitsevan Damietan linnoituskaupungin linnoituksia ja varuskuntaa. Kun kaikki oli koottu yhteen, ristiretkeläisten armeijaan kuului nyt noin 18 000 miestä, ja siihen kuului 2 500 ritaria ja 5 000 varsijousimiestä. Se oli suuri armeija yksittäistä taistelua varten, mutta ei ehkä tarpeeksi suuri valloittaakseen kokonaisen alueen.

Kuten kävi ilmi, ristiretkeläiset valtasivat Damietan kesäkuussa 1249 CE yllättävän helposti. Amfibiohyökkäyksen ja länsimaisten varsijousien ylivoiman yhdistelmä antoi hämmästyttävän nopean voiton, kun otetaan huomioon, kuinka paljon vaivaa viidennen ristiretken armeijalla oli vaatinut Damiettan valtaaminen vuosina 1218-19 jKr. Lisäbonuksena oli se, että koska varuskunta oli paennut paniikissa, kaupungin linnoitukset säilyivät ehjinä. Sulttaanin pääarmeija odotti kuitenkin turvallisen välimatkan päässä Damiettasta. Tämä oli vasta alkusiirto pelissä, josta saattoi tulla hyvin pitkä peli.

Syksyllä 1249 jKr. al-Salih oli kuolemaisillaan leirissään Mansourahissa (al-Mansura) Niilin suistossa, luultavasti tuberkuloosiin. Kairon asukkaat olivat paniikissa kaksinkertaisen iskun vuoksi, kun he olivat menettäneet Damiettan ja nyt mahdollisesti myös johtajansa. Jos Ludvig iskisi vihollisen sydämeen, hän voisi ehkä tällä hetkellä saavuttaa täydellisen voiton. Ranskan kuningas odotti kuitenkin vielä veljelleen Alfonselle kuuluvaa merkittävää joukkoa, joka saapui Egyptiin vasta lokakuussa. Ainakin Niilin vuotuinen tulva oli nyt laantumassa, joten tie Kairoon oli auki. Ludvig lähti kohti Kairoa 20. marraskuuta 1249 jKr. vastoin useimpien aatelistensa neuvoa viettää talvi turvassa Damiettassa.

Mansourah & Tappio

Ristiretkeläiset etenivät tuskallisen hitaasti Niiliä pitkin, suurin osa joukoista marssi rantoja pitkin, ja ne alukset, jotka pystyivät kuljettamaan valtavan määrän tarvikkeita ja varusteita, seurasivat perässä taistellen vastatuulta vastaan. Tässä vaiheessa, marraskuun lopussa 1249 jKr. al-Salih kuoli antautuen sairauteensa. Bahrin upseerit, joita johti heidän komentajansa Fakhr al-Din, astuivat tämän jälkeen kuvaan ja jatkoivat sujuvasti sotaa ristiretkeläisiä vastaan.

Kahdenkymmenenviidenkahdeksan päivän kuluttua ristiretkeläisten armeija leiriytyi vastapäätä muslimien leiriä Mansourahin lähistöllä, jota itseään suojasivat joenhaara ja linnoitukset. Molemmat leirit käyttivät nyt valtavia katapulttejaan pommittaakseen toisiaan tykistötulella. Seurasi kuusi viikkoa kestäviä hyökkäyksiä ja armotonta pommitusta. Pattitilanne oli saavutettu. Ludvig sai toivon elinehdon joiltakin muslimien loikkareilta, jotka ilmoittivat hänelle, että vihollisleiriä voitiin lähestyä takaapäin ylittämällä kauempana alajuoksulla sijaitseva kahluupaikka.

8. helmikuuta 1250 jKr. Ranskan kuningas teki siirtonsa, ja suuri joukko ritareita kokoontui joen siihen kohtaan, johon ilmiantajat olivat viitanneet. Vaikka ritarien etujoukko pääsi toiselle puolelle, vaikka heidän täytyi laskeutua kyydistä ja antaa hevostensa uida yli. Sitten heidän johtajansa Artois’n Robert teki typerän päätöksen hyökätä välittömästi vihollisen leiriin ennen kuin muut ritarit olivat ylittäneet joen hänen takanaan. Vaikka Fakhr al-Din sai surmansa ensimmäisessä hyökkäyksessä, Robertin harkitsematon päätös jahdata pakenevaa muslimiarmeijaa sen pyrkiessä Mansourahin kaupunkiin osoittautui hänen toiseksi ja viimeiseksi virheekseen. Kaupungin sisälle päästyään Robertin ritarit saarrettiin, ja kapeiden katujen erottamina heidät teurastettiin. Muslimiarmeija, joka oli alkujärkytyksen jälkeen kerännyt voimansa, teki vastahyökkäyksen Ludvigia ja hänen ritarijoukkoaan vastaan, jotka olivat juuri ylittäneet joen kahluupaikalla.

Seuranneessa kaaoksellisessa ja verisessä taistelussa, Ludvig onnistui juuri ja juuri pitämään asemansa, kunnes ristiretkeläisten pääleiristä saapui vahvistuksia päivän päätteeksi. Ayyubidien armeija vetäytyi Mansourahin turvaan, mutta pysyi pitkälti koskemattomana. Lisäksi helmikuun loppuun mennessä uusi sulttaani ja al-Salihin poika al-Mu’azzam Turan Shah, al-Mu’azzam Turan Shah, oli saapunut Mansourahiin yhdessä elintärkeiden tarvikkeiden ja vahvistusten kanssa. Ristiretkeläisillä ei sen sijaan ollut mitään keinoja täydennystoimituksiin nyt, kun muslimilaivaston laivasto oli katkaissut heidän leirinsä Damiettasta, ja pian heidän leirissään vallitsi nälänhätä ja taudit. Lopulta, 5. huhtikuuta 1250 jKr., Ludvig antoi perääntymiskäskyn. Läntinen armeija, jota taudit, nälänhätä ja Ayyubidien armeijan jatkuvat hyökkäykset olivat vähentäneet huomattavasti, oli kahden päivän aikana käytännössä tuhottu tehokkaana joukkona. Jäljelle jääneet ristiretkeläiset, jotka olivat vasta puolimatkassa Damiettaan, antautuivat, ja Ranskan kuningas, joka itse oli vakavasti sairastunut punatautiin, vangittiin. Ludvig vapautettiin 6. toukokuuta, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli maksanut suuret lunnaat itselleen henkilökohtaisesti, 400 000 livres tournoi -lunnaita siitä, mitä hänen vangiksi jääneestä armeijastaan oli jäljellä, ja luovuttanut kristittyjen hallussaan pitämän Damiettan.

Louis pysyy

Vapautettuaan muslimivangitsijoistaan Ludvig ei kunniansa nimissä paennut kotimaahansa häpeissään, vaan hän pysytteli Lähi-Itämerellä vielä neljä vuotta. Tuona aikana hän valvoi tukikohtansa Akkon uudelleen linnoittamista sekä Sidonin, Jaffen ja Kesarean linnoituksia. Ludvig perusti myös uuden innovatiivisen joukon, joka koostui 100 ritarista ja varsijousimiehistä. Toisin kuin aiemmat ritarit, jotka olivat varuskuntina tietyissä strategisesti tärkeissä kaupungeissa tai linnoissa, tätä joukkoa käytettiin siellä, missä niitä eniten tarvittiin latinalaisamerikkalaisten etujen suojelemiseksi Lähi-idässä.

Ristiretki, vaikka se olikin täydellinen sotilaallinen floppi, vaikutti kuitenkin osaltaan siihen, että egyptiläinen Ayyubidien dynastia kaatui Egyptissä toukokuussa 1250 jKr., kun mamlukit syrjäyttivät heidät. Vallanvaihto tapahtui, kun mamlukien upseeriryhmä murhasi Turan Shahin. Tämän jälkeen seurasi kymmenen vuotta katkeria taisteluita ayyubidien aatelisten ja sotilaskenraalien välillä, kunnes lopulta mamlukit nousivat entisten ayyubidialueiden uusiksi herroiksi, vaikka Aleppo ja Damaskos jäivätkin ayyubidien ruhtinaiden hallintaan.

Jälkiseuraukset

Seitsemännen ristiretken on varovaisesti arvioitu maksaneen Ludvig IX:lle valtavat 1,5 miljoonaa livres tournoi, noin kuusi kertaa hänen vuositulonsa Ranskan kuninkaana. Aineellisista kustannuksista ja fyysisistä vaaroista huolimatta Ludvig IX palaisi ristiretkelle pitkän valtakautensa toisessa päässä, kun hän johti kahdeksatta ristiretkeä vuonna 1270 jKr. Se hyökkäsi myös muslimien hallussa oleviin kaupunkeihin Pohjois-Afrikassa ja Egyptissä, mutta sekin epäonnistui. Ludvig kuoli tuon ristiretken aikana Tunisissa 25. elokuuta 1270 jKr. ja hänestä tehtiin myöhemmin pyhimys hänen ristiretkiponnistelujensa ansiosta.

Vuonna 1258 jKr. mongolit valtasivat Bagdadin, abbasidien kalifaatin kotipaikan, ja kaksi vuotta myöhemmin myös Aleppon ja Damaskoksen. Sen jälkeen mamlukit kukistivat heidät Ain Jalutin taistelussa vuonna 1260 jKr. Samana vuonna mamlukijohtaja Baibarsista (Baybars) tuli Egyptin sulttaani, ja hän laajensi aluettaan Lähi-idässä koko 1260-luvun ajan.

Seitsemäs ristiretki oli siis käytännössä viimeinen laajamittainen ristiretki Levantissa, ja kaikesta käytetystä rahasta ja näytteillä olleista hienoista aseista ja haarniskoista huolimatta se oli tavanomainen surullinen tarina oppimattomista sotilaallisista oppeista, paikalliseen maastoon sopivien varusteiden ratkaisevasta puutteesta ja toivottoman naiivista odotuksesta, että Jumalan ollessa heidän puolellaan tällaiset puutteet pystyttäisiin voittamaan ja tuomaan kristityille voitto vääräuskoisista.