Suurempi kuin se

En ole koskaan ollut ei pieni, enkä ole koskaan ajatellut sitä paljon. Tai pikemminkin: En ole koskaan ajatellut ajattelevani siitä paljon. Se mitä ajattelin ajattelevani oli: Tämä on se keho, jossa olen, nämä ovat ne epifyysilevyt, jotka minulle jaettiin, tämä on näkökulmani maailmaan – eikä mikään niistä määrittele minua. Luulin ajattelevani, että olen kaikkea tuota suurempi.

En sano, ettenkö olisi ollut tietoinen. On mahdotonta olla tietämätön, kun vaikkapa kävelee vastassaan kaupungin väkijoukkoja, jotka eivät erkane sinulle samalla tavalla kuin The Largeille. Tai juhlissa. Olen ollut juhlissa 180-senttinen, olen ollut parittelevan silmälinjan alapuolella kyynärpäiden ja kainaloiden tumblerissa, olen joutunut vilkuttamaan ihmisille, että he kumartuisivat, jotta he voisivat kuulla surkean vitsini toisen kerran. Olen ollut suuri vyönsolkien merkitsijä, suuri ottomaanien tunnistaja. Ja voin kertoa teille suurella anekdoottisella varmuudella, että kaikki on juuri sitä, mitä odotatte/pelkäätte. Heittäydy feromonisesti punoittavien ruumiiden massaan kollektiivisen estottomuuden matalalla tasolla, ja usko pois, voit tuntea tilastojen heräävän eloon: Oletko kuullut, että heteroseksuaalisesti suuntautuneet naiset haluaisivat mieluummin ison miehen?

Ei sillä, että olisin kiinnittänyt liikaa huomiota. Olin isompi kuin tuo.

Kun olin parikymppinen ja jonkinlainen liikunnan harrastaja, vitsailin eräälle miespuoliselle ystävälleni, että vaatimattomasti turvonnut rintani saattaisi kelpuuttaa minut ”gigoloksi” ”rikkaille äideille”. Hän vastasi, eikä vitsaillut, että ”rikkaiden äitien” tai ylipäätään minkään muunkaan naisen keskuudessa ei ollut markkinoita ruumiinrakenteelleni. Hän ehdotti, että tarjoutuisin sen sijaan karhumarkkinoille.

Olen miettinyt tuota vaihtoa siitä lähtien, enkä ole varma miksi.

Olen loppujen lopuksi sen yläpuolella. Minun on pakko olla. Jos miehen ulottuvuus ei ylitä hänen kuortaan (sanoo mies, jolla on vähemmän kuorta), hän on luultavasti joka tapauksessa epäonnistunut ihmisenä olemisen suhteen, eikö?

(Ja mitä sitten, jos hän huomasi lumoutuvansa tuntikausiksi pätkistä, joissa Teräsmies lyö Teräsmiestä paljon, paljon isompia hirviöitä ja lähettää ne syöksymään avaruuteen? Se on ihan normaalia. Se ei merkinnyt mitään. Kukaan ei tietenkään halua katsoa, kun Teräsmies lyö jotain Teräsmiestä pienempää. Se olisi säälittävää.)

Kolmekymppisenä olin vakiintunut maailmaan, joka oli niin kääpiöitynyt jättimäisten rakennusten, valtavien uratoiveiden ja ylimitoitettujen persoonallisuuksien alle, että pituudella – vakuuttelin itselleni – ei vain ollut merkitystä. ”Ammatillinen” maailmani oli vähintäänkin aikuistumisen Kabuki, jossa raha, lahjakkuus ja nokkeluus muokkasivat kaikenkokoisten ei-adonialaisten parittelu- ja deittailumaastoa. Ja kaikissa näissä kategorioissa kuuluin vakaasti ja turvallisesti alempaan keskikastiin, joten olin kunnossa, eikö niin? Ja totta tosiaan, viihdyin New Yorkissa romanttista elämää, kuten tuhannet muutkin silmälasipäiset medianörtit, niin pitkät kuin lyhyetkin. Ura rullaili eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua, kun pyörää oli pyöritelty tarpeeksi, tapasin jonkun ihanan. Menin naimisiin. Sain lapsia. Sujautin pikkuruiset geenini maaliviivan yli ja varmistin uuden sukupolven alikansan.

Ja sitten viime vuonna löysin itseni kirjoittamasta nuortenromaania lyhyestä, pituuteensa turhautuneesta pojasta. En keksinyt ideaa; lähtökohta ja kehotus tulivat kollegalta. Se ei olisi koskaan tullut mieleeni. En ollut koskaan kirjoittanut tiettyä fyysistä kehoa varten. Kaikki valkoihoiset sankarit monissa aiemmissa, aina hylätyissä valkoihoisissa kirjoituspöytälaatikkoromaaneissani olivat määrittelemättömän, täysin merkityksettömän keskipituuden omaavia. He olivat vain mieliä, jotka vaeltelivat keskikorkeudessa. Jos minua painostetaan, sanoisin, että kuvittelin heidät luultavasti noin 180-senttisiksi. Eksistentiaalisesti pieniä ehkä, mutta fyysisesti? En kirjoittanut maagista realismia! Ei, kaverini olivat vain keskipitkiä, lievästi ylikoulutettuja idiootteja kohtalaisen huvittavassa pikareskissa. Kääpiöinä nykyelämän rinnalla, mutta eivät esimerkiksi tyttöystävän tai lampun rinnalla.

Pointtina on se, että tein hölmöistäni jopa itseäni pidempiä. En edes huomannut tekeväni sitä, koska olin niin kiireinen olemaan huomaamatta, kuinka 180-senttinen olin.

Ja sitten, viime vuonna, kirjoittaessani tuota YA-romaania, mikrotragedia iski: Menetin neljänneksen senttiä.

Tunnen ihmisiä, jotka voivat menettää neljänneksen sentin eivätkä kaipaa sitä. Näille ihmisille – kutsuttakoon heitä muhkeiksi – pelkkä 0,25 senttimetriä 72:sta on kuin menettäisi päivän koron vakaasti hajautetusta perhevarallisuudesta. Minä en kuulu näihin ihmisiin. Pituudeltani elän kädestä suuhun ja hyvin lähellä lattiaa. Tuon neljänneksen menetyksellä oli merkitystä. Se heitti painoindeksini keltaisen hälytyksen alueelle. Se johti satunnaiseen lääkärin puheeseen ”selkärangan teleskooppisuudesta”, jota en täysin ymmärtänyt, mutta joka kuulosti huonolta uutiselta 180-senttiselle miehelle.

Anteeksi: 5 jalkaa, 3 tuumaa.

En koskaan tiennyt, kuinka paljon olin panostanut 5 jalkaa 4:een, psykologisesti ja minäkuvallisesti, ennen kuin se oli mennyttä – ja kyllä, tuon täytyy olla surullisin riffi Joni Mitchellin lyriikkaan, joka on koskaan painettu. (Joni Mitchell on muuten 180-senttinen, hemmetin jättiläinen.) 180-senttinen oli virallinen ajokorttipituuteni lähes 30 vuoden ajan – ja se osoittautui valheeksi, rakenteelliseksi valheeksi, pitkittäiseksi. Tarvittiin vain yksi kylmä shaddak! stadiometrillä, yksi metallinen napautus pääni yläosaan, jotta terveydenhoitaja pudotti minut maan pinnalle. Putoamisen ei olisi pitänyt tuntua kummoiselta. Mutta niin se tuntui.

Selkärangan teleskooppiteoriasta huolimatta todennäköisin selitys neljänneksen tuuman katoamiselle oli se, ettei minulla ollut sitä alunperinkään ollut. Kävi ilmi, että 180-senttinen ei ollut ollut pituuteni vaan tavoitepituuteni, enkä ollut koskaan saavuttanut sitä. Ilmeisesti olin pyöristänyt ylöspäin seuraavaan senttiin teini-iästä lähtien, ja ylöspäin pyöristäminen on niin yleistä murrosikäisten poikien keskuudessa, että se poistetaan kokonaan hippokampuksen muistista. Pyrkimys, joka kivettyi todellisuudeksi, ja 180-senttinen paljastui vuosikymmeniä myöhemmin asymptoottiseksi, horisontiksi, jota en koskaan saavuttaisi.

Olin viimeistelemässä kirjaa pojasta, joka kasvaa 180-senttisestä 180-senttiseksi ja tottuu olemaan 180-senttinen 180-senttisen sijasta 180-senttinen, ja minun oli kysyttävä itseltäni ensimmäistä kertaa: Mitä lyhyt oleminen tarkoittaa? Entä jos sinun on todella elettävä siinä kehossa, joka sinulle on annettu? Eikä vain ajaa sitä kuin vuokrattua?

”Lyhyt mies” ei ole ihan identiteetti. (Nuo standardit ovat vain liian korkeat, ja Twitter-tunnit pelottavia.) Mikä jättää sen loukkuun lievänä loukkauksena, harvinaisena 2000-luvun tabuna. Nykyään kamppailemme paljon todennäköisemmin ”kurvikkaiden naisten” kuin pikkuruisten miesten kanssa. Jälkimmäiset ovat edelleen pieni tragedia. Napoleon-kompleksi, lyhyen miehen oireyhtymä ja niin edelleen – näistä asioista muhkeat ihmiset eivät halua puhua. Ne ovat myös asioita, joiden olemassaolon he ovat vahvistaneet, koska he pitävät pienten miesten (vrt. lapset) vihaa pikemminkin huvittavana/ärsyttävänä kuin uhkaavana/auktoriteettina, ja heidän on älyttävä ärsyttävyytensä perusteluiksi: he vain kompensoivat, raukat. Anna heidän rauhoittua.

Lyhyt mies ei ole loukkaus, syndrooma tai kompleksi, mutta se on mieliala. Oikeastaan joukko epäilyksiä: Minua ei katsota silmiin. Minua ei kohdella aikuisena. Minulle puhutaan kuin lapselle, minua opetetaan jatkuvasti. Tiede sanoo, ettemme ole vihaisia pikku pescoja, vaan salamyhkäisiä hamstraajia. Tiede tarjoaa myös jotain, jota kutsutaan nimellä Lateral Synovial Joint Loading, eli pitkien luiden tarkoituksellista ja strategista ahdistelua, jolla saadaan lisää pituutta kypsymisen ja sulautumisen jälkeen. Tiede kuulostaa hieman huolestuneelta meistä, aivan kuin se olisi huolissaan siitä, että ammumme jonkun pokeripelissä tai valtaamme Austerlitzin salakavalasti.

Minusta mikään tästä huolesta ei kuulosta superterveelliseltä. Mutta se on luultavasti terveellisempää ja aidompaa kuin sokea vetäytyminen omasta lihastani, johon ryhdyin vuosikymmenien ajan, kieltäminen / irrottautuminen / irrottautuminen, joka oli niin painotonta, että se oli käytännössä kehon ulkopuolinen kokemus.

180-senttisenä keski-iässä, elämästä noin 50 prosenttia kulutettu, selkärangan teleskooppi lähestyy, pituus vähenee tästä eteenpäin, minulla ei ole vieläkään mitään mahdollisuuksia ansaita rahaa gigolona rikkaille äideille, mutta minulla on kunnon mahdollisuus elää kehossani ensimmäistä kertaa. Joko siksi, että minulla on enemmän nettovarmuutta torjua paniikkia tai vähemmän nettoenergiaa käyttää ahdistukseen, minun ei tarvitse tuntea tarvetta nousta yläpuolelle. Mukavaksi tuleminen vähemmällä on vanhenemisen asia, tai sen pitäisi olla. Minulla on helvetinmoinen etumatka.

Slatella on suhteita eri verkkokauppoihin. Jos ostat jotain linkkien kautta, Slate saattaa ansaita affiliate-palkkion. Päivitämme linkkejä mahdollisuuksien mukaan, mutta huomaa, että tarjoukset voivat vanhentua ja kaikki hinnat voivat muuttua. Kaikki hinnat olivat ajan tasalla julkaisuhetkellä.