Murhaajan palkkaama mikromanageri
(”Tervetullut tunkeutuja”, Forensic Files)
Viime viikon postauksessa kerrottiin, kuinka Mark Winger käytti hyväkseen mainettaan kunniallisena keskiluokkaisena aviomiehenä ja isänä tehdäkseen kaksoismurhan rangaistuksetta – mutta vain kuuden vuoden ajan.
Elokuun 29. päivänä 1995 Illinoisin ydinturvallisuusviraston insinööri murhasi vaimonsa Donnahin vasaralla ja ampui kuoliaaksi onnettoman nuoren miehen nimeltä Roger Harrington. Sitten hän kertoi poliisille tappaneensa Harringtonin, koska 27-vuotias hyllytetty lentokenttäkuljettaja tunkeutui hänen kotiinsa ja kävi hänen vaimonsa kimppuun.
Winger hyötyi Donnahin henkivakuutuksesta ja paistatteli yleisön myötätunnosta ja uudesta asemastaan sankarina, joka kohtasi urheasti mielenvikaisen tappajan.
Tämä juhla päättyi vuonna 2001, kun poliisi aloitti uuden tutkinnan, joka purki Wingerin tarinan ja toi hänet elinkautiseen vankeuteen.
Herättävä tarina. Tarina Mr.-Perfekti-menneestä psykopaatista herätti kiinnostusta viihdemediassa. ABC-televisiodraama Silent Witness omisti Wingerin rikoksille vuoden 2012 jakson nimeltä ”The Devil You Know”. CSI: NY esitti vuonna 2006 jakson ”Open and Shut”, joka perustui löyhästi tapaukseen.
Julkkisasianajaja F. Lee Bailey sisällytti Wingerin vuonna 2008 Jean Raben kanssa kirjoittamaansa kirjaan When the Husband Is the Suspect.
Ja kuten viime viikolla mainittiin, tosirikosohjelmat Forensic Files (”Tervetullut tunkeutuja”) ja 48 Hours käsittelivät Wingerin saagaa hienosti vuosina 2003 ja 2008.
Tämänpäiväisessä postauksessani käsittelen yksityiskohtaisesti sitä, miten Winger onnistui näiden kahden lähetyksen välisenä aikana hävittämään kaikki syyllisyyttään koskeneet epäilyt.
Vaimennusta kaveruudesta. Vaikutti siltä, että Winger ei nauttinut Pontiacin vankilan arjesta ja halusi ulospääsyn, johon ei kuulunut tunnelin kaivamista.
Jossain vaiheessa vuonna 2002 alkaneen vankilakäyntinsä jälkeen hän solmi yhteyden toiseen vankiin.
Toisin kuin Wingeriltä, Terry Hubbellilta puuttui tutkinto Virginian sotilasyliopistosta, eikä hän ollut kotoisin tarpeeksi merkittävästä perheestä saadakseen hääilmoituksen New York Timesiin.
Mutta näiden kahden miehen elämäkerrat limittyivät siinä, että kumpikin oli hakannut jonkun kuoliaaksi, Hubbellin tapauksessa Angel Greenwood -nimisen teini-ikäisen vuonna 1983.
Karsikaa heidät kaikki. Winger pyysi Hubbellia toteuttamaan palkkamurhaprojektin, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Winger ja kostaa niille, jotka olivat loukanneet häntä. Vuonna 2011 jätetyn Illinoisin osavaltion tuomioistuimen asiakirjan mukaan:
”Touko- ja kesäkuussa 2005 lähestyi Hubbellia virkistyspihalla ja mainitsi haluavansa ’päästä eroon todistajasta hänen jutussaan’. Vastaaja nimesi todistajaksi DeAnn Andersonin tai Shultzin. Hubbell torjui asian aluksi ’koska kaikki, jotka ovat vankilassa, sanovat aika hyvin, että he haluaisivat päästä eroon todistajasta heidän jutussaan’. Hubbell totesi, että asia tuli esiin ”toistuvasti” ja hän otti lopulta yhteyttä yksityisetsivään, joka työskenteli hänen tapauksensa parissa. Hubbell toivoi saavansa harkintaa itselleen. Kesäkuussa 2005 Hubbell sai vastaajalta kirjallisen suunnitelman …”
Wingerin 19-sivuisessa käsinkirjoitetussa muistiinpanossa kehotettiin palkkamurhaajaa kidnappaamaan Jeff Gelman – hyvin toimeentuleva lapsuudenystävä, joka oli kieltäytynyt asettamasta Wingerin takuita vastaan takuita vuonna 2001 – ja saamaan valtavan summan rahaa vastineeksi siitä, että hän lupasi olla vahingoittamatta Gelmanin perhettä.
Tuo jättipotti kustantaisi Wingerin entisen rakastajattaren ja syyttäjän todistajan DeAnn Schultzin sieppauksen. Schultz pakotettaisiin kirjoittamaan ja nauhoittamaan lausunnot, joissa hän kertoisi valehdelleensa oikeudenkäynnin aikana ja Wingerin olevan syytön.
Toinen määräys Wingerin suunnitelmassa, sellaisena kuin Donnahin isäpuoli Ira Drescher sen 48 Hours -haastattelussaan parafroosi:
Hautaodotukset: ”Muuten, jos rahaa on jäljellä, tappakaa myös Ira Drescher, koska hän on se aseen poika-appi, jota inhoan.”
Hautaodotukset. Winger halusi myös tappaa Gelmanin ja Gelmanin perheen, kunhan he saavat rahat kasaan. Palkkamurhaaja murhaisi myös Schultzin, mutta saisi sen näyttämään itsemurhalta.
Palkatun tappajan olisi noudatettava yksityiskohtaisia ohjeita joka vaiheessa. Wingerin suunnitelmassa määriteltiin esimerkiksi, että palkkamurhaaja varmistaisi, että Schultzin itsemurhaviestissä ja sen kirjekuoressa olevat ainoat sormenjäljet olisivat peräisin Schultzilta itseltään ja että vain hänen DNA:nsa löytyisi postimerkeistä ja kirjekuoren läpistä.
Kunnes otetaan huomioon Wingerin aiemmat rikokset ja hänen taustansa insinöörinä, suunnitelman hienostuneisuus ei tunnu kovinkaan yllättävältä. Mutta hänen uskonsa siihen, että hän voisi soittaa suunnitelman, jossa on niin monta liikkuvaa osaa, on. Se kuulostaa työltä CIA:n agenttien ja Navy Sealsin tiimille, ei jollekin vapaamatkustajalle, joka on palkattu silmänräpäyksessä.
Myös yksityiskohtiin kiinnittyessään Winger näytti unohtavan suuremman kokonaisuuden. Kun palkkamurhaaja olisi saanut lunnaat Gelmanilta, mikä estäisi häntä ottamasta rahoja ja pakenemasta? Miksi hän riskeeraisi kaikkien noiden päämurhien tekemisen?
Eivätkö tutkijat yhdistäisi pisteitä Schultzin, Gelmanin ja Drescherin murhien uhrien välillä? Kenelläkään muulla kuin Wingerillä ei olisi motiivia nähdä heitä kaikkia kuolleena.
Loppujen lopuksi Winger ei vahingoittanut ketään muuta kuin itseään monimutkaisella juonellaan.
Ei Johnnie Cochransia. Siitä seuranneessa oikeudenkäynnissä vuonna 2007 Winger väitti, että hänen suunnitelmansa olivat vain fantasiaa, jota ruokki viha siitä, että hän uskoi Springfieldin poliisin etsivien valehdelleen hänen murhatapauksestaan ja että hänen tuomionsa oli osittain poliittisesti motivoitunut.
Hän syytti omista verenhimoisista haaveistaan myös korkeimman turvatason vankiloiden epäinhimillisiä olosuhteita. ”Ne ovat ihmisten varastoja, mutta ne ovat myös mielisairaaloita”, Winger sanoi.
Winger luonnehti Hubbellia ”ovelaksi kettuilijaksi”, jota hän pelkäsi. Hubbell huijasi häntä, hän väitti.
Wingerin vanhemmat eivät ilmeisesti voineet tai halunneet auttaa häntä hankkimaan asianajajaa tätä, hänen viimeistä oikeudenkäyntiään varten. Livingstonin piirikunnan julkinen puolustaja Randell Morgan edusti häntä.
Kierroksella erikoisagentti, joka oli auttanut järjestämään, että Hubbell käytti piilotettua nauhoituslaitetta puhuessaan Wingerin kanssa vankilan pihalla, päätyi todistamaan puolustuksen puolesta. Casey Payne sanoi, että Hubbell ilmoittautui alun perin vain siksi, että hän halusi äitinsä puhelinlaskun maksettavaksi ja siirron toiseen vankilaan.
Valamiehistö tarvitsi kolme tuntia tuomitakseen Wingerin.
Kuten Chris Dettro kertoi State Journal Registerin jutussa, Morgan pyysi vähimmäisrangaistusta väittäen, että Wingerin ja Hubbellin välillä ei vaihtunut rahaa eikä yksikään kidnappaus-murhasuunnitelmista toteutunut.
Livingstonin piirikunnan piirituomarille Harold Frobishille antamassaan lausunnossa Winger vakuutti olevansa sosiaalinen sielu, ei sosiopaatti. ”Rakastan ihmisiä”, Winger sanoi. ”Ainoa asia, jota rakastan ihmisiä enemmän, on enemmän ihmisiä.”
Hermot rauhoittuivat. Frobish ojensi Wingerille – joka oli tuolloin 44-vuotias ja istui jo kahta elinkautista tuomiota ilman ehdonalaista – kaksi 35 vuoden tuomiota. Tuomari kutsui häntä uhkaksi yleisölle.”
Donnah Wingerin äiti Sara Jane Drescher kertoi 48 Hours -ohjelmalle, että lisätuomio helpotti hänen huoltaan siitä, että hänen entinen vävynsä pääsisi vapaalle jalalle, jos murhatuomiot kumottaisiin teknisen seikan vuoksi.
Ira Drescher muisteli katsoneensa Wingeriä kahleissa oikeudenkäynnin jälkeen ja sanoneensa hänelle: ”Kurja elämäsi on ohi.”
Mutta täällä True Crime Truantissa Mark Wingerin tarina jatkuu tulevina viikkoina jälkikirjoituksella, jossa kerrotaan hänen viimeisimmistä manöövereistään super-max-sellistään ja päivitetään joidenkin eloonjääneiden, mukaan lukien toisen vaimon Rebecca Simicin, elämästä.”
Siihen asti terveisiä: Lue osa 3: Mark Winger: Survivors’ Epilogues