Ajankohta-750 eKr.
Paikka-Jerusalem.
Mies-Joosafat, Juudan kuningas, hyvä kuningas, Asan poika. Hänen valtakautensa aikana vallitsi rauha ja vauraus, koska Joosafat oli kirjan mies. Enemmän kuin mitään muuta hän halusi tehdä sitä, mitä Jumala sanoi. Jumala kunnioitti häntä tuosta sitoutumisesta ja teki hänestä suuren.
Kriisi – yllätyshyökkäys kaakosta. Kolme kansakuntaa siirtyi yhtäkkiä Juudaa vastaan: Moab, Ammon ja meniläiset. Varoittamatta ne ylittivät Kuolleenmeren. Vielä nytkin ne olivat vain 40 kilometrin päässä. Hyökkäys tuli kansakunnilta, jotka vaalivat ikivanhaa vihamielisyyttä, pitkiä muistoja koetuista loukkauksista, vuosien varrella kytevää vihaa ja nyt kiehuvaa kateutta. Vaara oli hyvin todellinen.
Uutinen tuli tätä kautta: ”Valtava armeija on tulossa teitä vastaan. He ovat ylittäneet Kuolleenmeren ja ovat jo En Jedissä.” Vielä yksi tai kaksi tai kolme päivää, ja vihollinen olisi Jerusalemin porteilla.
Jakeessa 2 lisätään merkittävä lause: ”Valtava armeija on tulossa teitä vastaan.” Se teki asiasta hyvin henkilökohtaisen. Ei vain Juudaa vastaan, ei vain Jerusalemia vastaan, vaan itse kuningasta, Joosafattia vastaan. Tämä oli todellinen koetinkivi yhden miehen uskolle kriisiaikana.
Päätöshetki
Mitä hän aikoo tehdä? Mies voi tehdä monia asioita kriisiaikana. Jotkut peittelevät, jotkut luovuttavat, toiset panikoivat, toiset taas toiset kieltävät, että heillä on ongelma. Jae 3 paljastaa keskeisen reaktion: ”Joosafat päätti kysyä asiaa Herralta.” Kaikki riippuu tästä seikasta. Tämä oli ratkaiseva hetki. Kriisi ei tuhoa ihmistä, vaan se, mitä teemme tai jätämme tekemättä, kun kriisi iskee. Kukaan ei voi välttää tällaista hetkeä.
Ensimmäiset hetket, ensimmäiset tunnit, ensimmäiset päivät, se, miten reagoit, kun selkäsi on seinää vasten – silloin paljastuu, mistä sinut on tehty.
Mitä teet, kun maasi vallataan? Haetko aseet? Kutsutko armeijan? Se olisi järkevää, koska Juudalla oli suuri, hyvin koulutettu armeija.
Aika rukoilla
Ei tällä kertaa. Joosafat teki jotakin sellaista, jossa ei inhimillisillä mittapuilla ole mitään järkeä. Hän kutsui koolle valtakunnallisen paaston ja pyysi kansaa liittymään häneen Jerusalemissa pidettävään rukouskokoukseen. Se on hullua kaikilla inhimillisillä mittapuilla mitattuna. Maalaisjärki sanoo: ”Älkää tuhlatko aikaa. On aika rukoilla ja aika taistella. Nyt on aika taistella.”
Voi ei, sanoi Joosafat. Nyt on aika rukoilla. Hänen rukouksensa, joka on kirjattu luvussa II Aikakirja 20:6-12, on yksi koko Raamatun suurimmista rukouksista.
Hänen rukouksessaan pistää minua silmään kaksi asiaa: Siinä on suurta uskoa … ja suurta yksinkertaisuutta.
1. Usko
A. Siinä on uskoa Jumalan luonteeseen: ”Voima ja mahti ovat sinun kädessäsi, eikä kukaan voi sinua vastustaa.” (6)
B. On uskoa Jumalan lupaukseen: ”Etkö sinä ajanut tämän maan asukkaat pois ennen kansaasi Israelia ja antanut sitä ikuisiksi ajoiksi ystäväsi Aabrahamin jälkeläisille”? (7).
2. Yksinkertaisuus
A. Pyyntöjä on vain yksi: ”Etkö sinä tuomitse heitä?” (12).
B. On vain yksi valitus: ”Katso, miten he ovat maksaneet meille takaisin” (11).
C. On vain yksi tunnustus: ”Meillä ei ole voimaa kohdata tätä valtavaa armeijaa, joka hyökkää kimppuumme. Emme tiedä, mitä tehdä, mutta katseemme kohdistuu sinuun.” (12)
Me menemme aivan sekaisin, kun ajattelemme rukousta. Katsomme ulkoisia seikkoja – muotoa, sanoja, pituutta, sitä, seisommeko vai istummeko, ovatko silmämme auki vai kiinni, muotoilemmeko asiat juuri oikealla tavalla. Mutta Jumala katsoo sisäisiä asioita – uskoa, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Hän ei ole niinkään kiinnostunut ulkoisesta olemuksesta; kun hän kuuntelee rukousta, hän katsoo sydämeesi.”
Ja Joosafatin sydän oli oikeassa paikassa. Tämä ei ole kovin pitkä rukous, mutta se pelasti kansan. Se ei ollut kovin monimutkainen, mutta sillä saatiin homma hoidettua.
Vastaus ei viipynyt kauan. Kun kansa oli kokoontunut Jerusalemiin, Herra puhui profeetta Jahazielin kautta. Hänen viestinsä oli yksinkertainen: ”Näin sanoo Herra teille: ”Älkää pelätkö tai lannistuko tämän valtavan armeijan vuoksi. Sillä taistelu ei ole teidän, vaan Jumalan.” (15)
Vietä hetki nauttiaksesi tuosta viimeisestä lauseesta: ”Taistelu ei ole teidän, vaan Herran”. Kuvittelen, että Joosafat oli iloinen kuullessaan tuon. Profeetta jatkoi antamalla joitakin hyvin tarkkoja ohjeita:
1. Huomenna marssitte vihollisianne vastaan.
2. Ottakaa asemanne, mutta teidän ei tarvitse taistella.
3. Pysykää paikoillanne ja katsokaa Herran pelastusta.
Kenen taistelu se muuten on?
Kriisin hetkellä suurin vaaramme on lannistuminen. Näemme vihollisen rivissä meitä vastaan, ja se pelottaa meidät kuoliaaksi. Pelko on loppujen lopuksi perusteltua, jos joudut kohtaamaan valtavan armeijan ilman apua ylhäältä!
Todellinen kysymys on, menetkö omilla voimillasi vai menetkö Jumalan voimalla?
§ Jos taistelu on sinun, olet todella pulassa.
§ Jos taistelu on Jumalan, sinun ei tarvitse taistella. Sinun on vain otettava asemasi.
Profeetan viimeiset sanat olivat: ”Mene huomenna heitä vastaan, ja Herra on sinun kanssasi” (17). Seuraavaksi tapahtui kaksi asiaa:
1. Joosafat kumartui maahan, ja koko Juudan kansa lankesi maahan ja alkoi palvoa Herraa.
2. Leviläiset nousivat seisomaan ja alkoivat ylistää Jumalaa kovalla äänellä.
Kuoro johtaa!
Nyt pääsemme tarinan hyvään osaan. Seuraavana aamuna Juudan armeija lähtee liikkeelle vihollista vastaan. Mutta se on historian oudoin taistelumuodostelma: ”Aikaisin aamulla he lähtivät Tekoan erämaahan. Kun he lähtivät liikkeelle, Joosafat nousi seisomaan ja sanoi: ”Kuunnelkaa minua, Juudan ja Jerusalemin kansa! Uskokaa Herraan, teidän Jumalaanne, niin teitä autetaan; uskokaa hänen profeettoihinsa, niin te menestytte. Neuvoteltuaan kansan kanssa Joosafat määräsi miehiä laulamaan Herralle ja ylistämään häntä hänen pyhyytensä loistosta, kun he sotajoukon kärjessä lähtivät liikkeelle, sanoen:
’Kiittäkää Herraa,
sillä hänen rakkautensa pysyy iankaikkisesti’.” (20-21).
Voitteko kuvitella sitä näkyä? Sieltä tulee Juudan armeija, tuhansia taisteluun aseistettuja miehiä. Kuka on kärjessä? Ei tiedustelijoita, ei jousimiehiä, ei sotureita, ei jalkaväkeä, ei mahtavia miehiä. Kuoro johtaa!”
Tämä oli rohkea ja uskalias veto. Joko laulajat tapetaan suuressa verilöylyssä tai sitten Jumala pääsee läpi. Mutta tämä on Jumalan taistelu, joten oikea vastaus on rohkea, rohkea palvonta. Se, mitä Joosafat tekee, vaikuttaa järjettömältä, mutta siinä on täydellistä Jumalan järkeä.
Sanotaan, että aavemainen hiljaisuus ympäröi taistelukenttää juuri ennen ensimmäistä laukausta, jännittynyt, elävä hiljaisuus, kun kaikki maailma pysähtyy juuri ennen aseiden pauhua. Tuona hiljaisena hetkenä miehet kokoavat ajatuksensa, lausuvat yksityiset rukouksensa ja valmistautuvat kuolemaan.
Sotilasstrategit kertovat meille, että mikään ei ole taistelussa tärkeämpää kuin yllätysmomentin saavuttaminen. Jos vihollinen ei tiedä, että olet tulossa, ehkä ensimmäisen hyökkäyksen aiheuttama shokki voittaa. Jos pystyt iskemään häneen silloin, kun hän ei sitä odota, hän horjuu kannoillaan ja pakenee pian kentältä.
Suicide Unless …
Mutta Juudan armeija luopui yllätysmomentista. Sieltä he tulevat tietä pitkin, mieskuoron johdolla ja laulavat kovaan ääneen. Ei isänmaallista virttä, ei rakkauslaulua, ei sotilasmarssia, vaan ylistyshuuto Kaikkivaltiaalle Jumalalle: ”Kiittäkää Herraa, sillä hänen rakkautensa pysyy iankaikkisesti.” Uudestaan ja uudestaan he lauloivat, korottaen ylistyksensä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Epäilemättä sotilaat liittyivät heihin ja jyrisivät ylistyslaulua kuivien kukkuloiden yli kohti En Gediä.
Tämä strategia näyttäisi olevan itsetuhoinen. Ensinnäkin he luopuivat kaikesta toivosta yllätykseen. Jopa kuurot kuulivat tämän armeijan tulevan. Samaan aikaan vihollisen leirissä tapahtuu jotain outoa. Kun Juudan miehet lähestyivät, laulun ääni hämmensi mooabilaisia ja ammonilaisia. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui, on epäselvää. Raamattu sanoo yksinkertaisesti: ”Herra asetti väijytyksen heitä vastaan.” Ehkä hän lähetti enkelinsä jotenkin mukaan taisteluun. Ehkä hän sai heidät lankeamaan omiin ansoihinsa ja alkamaan tappaa toisiaan.
Kuka tietää? Mutta kun tappaminen kerran alkoi, sitä ei voinut mitenkään pysäyttää. Ensin mooabilaiset ja ammonilaiset kääntyivät menuilaisia vastaan ja tappoivat heidät. Sitten mooabilaiset ja ammonilaiset alkoivat hyökätä toistensa kimppuun.
Sillä välin Juudan armeija jatkoi marssiaan. Kun he pääsivät taistelukentän ylle avautuvalle korkealle paikalle, he näkivät vain kuolleita ruumiita, jäykkiä ruumiita, jotka kuivuivat kuumassa aavikkotuulessa. Siinä kaikki. Kenttä täynnä ruumiita – jäykkiä, karuja, hiljaisia. Kuolleita miehiä niin kauas kuin silmä näki. Tuhansia ja taas tuhansia kuolleita miehiä. Mooabilaisia, ammonilaisia, menuilaisia – kaikki kuolleita, eikä yksikään heistä ollut Juudan miesten tappama. Hämmennyksessään he olivat tappaneet toisensa. Valtavaa armeijaa ei enää ollut.
He voittivat taistelun, jota he eivät koskaan käyneetkään
Raamattu on tässä asiassa tarkka: Kukaan ei päässyt pakoon. Ajattele sitä. Ei edes yksi eloonjäänyt. Jokainen mies, joka tuli taistelemaan, kuoli sinä päivänä.
§ Juudan miehet eivät koskaan ampuneet nuolta, eivät koskaan heittäneet keihästä.
§ He eivät taistelleet lainkaan.
§ He marssivat ulos laulaen, ja kun he pääsivät taistelukentälle, se oli jo ohi.
§ Juuri niin kuin Jumala oli sanonut.
Bibliassani tämä kertomus on otsikoitu: ”Joosafat voittaa Mooabin ja Ammonin”. Tiedätkö mikä siinä on hauskaa? Hän ei nostanut sormeakaan. Hän ei edes hikoillut! Kenelläkään kenraalilla ei ole koskaan ollut helpompaa taistelua kuin tällä. Hän ei ampunut laukaustakaan eikä menettänyt yhtään miestä. Hän ei edes ehtinyt liata univormuaan. Eikä hän ainoastaan voittanut taistelua, vaan koko taistelu oli ohi ennen kuin hän ehti sinne. Ei hassumpaa!
Tarinan loppuosa menee näin:
1. Heiltä kesti kolme päivää viedä vihollisen ryöstösaalis – univormut, varusteet ja aseet.
2. Neljäntenä päivänä he pitivät ylistyskokouksen Berakan laaksossa – joka tarkoittaa ”ylistyksen laaksoa”.
3. He saivat ylistyskokouksen. Kun he palasivat Jerusalemiin, heillä oli toinen ylistyskokoontuminen temppelissä – tällä kertaa Vanhan testamentin kombo – harput, lyyrat ja trumpetit.
4. Kun muut kansat kuulivat, mitä oli tapahtunut, he päättivät jättää Jumalan kansan rauhaan. Kertomuksen loppu on jakeessa 30: ”Joosafatin valtakunta oli rauhassa, sillä hänen Jumalansa oli antanut hänelle levon joka puolelta.”
Kaksi merkityksellistä sovellusta
1. Meille tapahtuu suuria asioita, kun ymmärrämme voimattoman tilamme.
Avain tähän voittoon löytyy Joosafatin rukouksen lopusta: ”Meillä ei ole voimaa kohdata tätä valtavaa armeijaa, joka on tulossa meitä vastaan.” Onko sinusta koskaan tuntunut siltä? Mikä mahtava paikka olla! Jos olet siellä juuri nyt, älä joudu epätoivoon. Jumalalla on ilo puuttua voimattomien ihmisten puolesta.
Koko tämä tarina kuvaa meidän tilannettamme maailmassa. Olemme aina alakynnessä, aina alakynnessä, jatkuvasti velvollisuuksien, huolien, esteiden, ahdistusten, ongelmien ja elämän sotkujen ympäröimänä.
Jossain törmäsin tähän sitaattiin: ”Autuas on se epätoivo, joka tarttuu Jumalan käteen. Luja on luottamus, joka hyppää epätoivosta.”
On niin helppoa saada väärää varmuutta:
Kannatan sen.”
Älä huolehdi. Pärjään kyllä.
Minulla on kaikki hallinnassa.
Mutta me murtumme aina ennemmin tai myöhemmin. Lopulta voimakkaimmatkin tajuavat, ettei heillä ole mitään valtaa. Vahvin ihminen murtuu todellisuuden rosoisiin kallioihin ennemmin tai myöhemmin. Juuri kun luulemme, että meillä on kaikki hallussa, siinä kohtalokkaassa hetkessä elämä alkaa hajota.”
Nollapiste
Tässä on keskeinen ajatus sinulle: Kristillinen kasvu on prosessi, jossa jatkuvasti murramme väärän turvallisuutemme. Jumala tekee sen riisumalla hitaasti sinulta ne asiat, joihin luotat: terveytesi, työsi, rahasi, ystäväsi, tulevaisuudensuunnitelmasi, urasi, unelmasi, lapsesi, puolisosi, ja lopulta jopa maineesi voi olla raunioina. Jumala tekee sen, ei tuhotakseen sinut, vaan ottaakseen kaiken muun pois, jotta sinulla ei ole muuta paikkaa, minne mennä, kuin Herran luo.
Se on se, mitä hän teki Joosafatille. Niin hän tekee meille kaikille. Sen hän tekee joillekin teistä juuri nyt. Asiat, joita arvostitte eniten, otetaan hitaasti teiltä pois. Mutta Jumala, joka vaikuttaa nyt niin julmalta, rakastaa teitä itse asiassa niin paljon, että hän ei päästä teitä menemään, ennen kuin luotatte vain häneen.
Takaisin Joosafatin rukouksen viimeiseen lauseeseen: ”Me emme tiedä, mitä tehdä, mutta silmämme ovat sinussa.” Siinä Jumala haluaa sinun olevan. Se on hengellisen elämän nollapiste. Hän tekee mitä tahansa, mukaan lukien kivun ja pettymyksen tuominen elämääsi, saadakseen sinut tuohon pisteeseen.”
Vielä yksi lainaus: ”Autuas on avuttomuutemme tunne, jos se antaa meille energiaa epätoivoiseen uskoon.” Epätoivoinen usko on hyvä asia, koska kun tulemme hamstraamiemme voimavarojemme loppupäähän, tulemme vihdoin kasvotusten Jumalan kanssa.
2. Jumalanpalveluksen vaaliminen on ainoa keinomme hengelliseen voittoon.
Jälleen kerran tulemme kasvotusten sen todellisuuden kanssa, että jumalanpalvelus ei ole jotakin sellaista, jota teemme vain yhden tunnin viikossa. Se ei myöskään ole pelkästään uskonnollinen rutiini, joka on varattu sunnuntaiaamun kello 11:00. Palvonta on vastauksemme Jumalalle, kun käännymme hänen puoleensa avuttomuudessamme!
Sentähden tämä tarina on niin ratkaiseva palvonnan oikean ymmärtämisen kannalta. Katsokaa, mitä kaikkea Jumalan palvomiseen liittyi: paastoaminen … kokoontuminen … rukoileminen … seisominen … kumartuminen … maahan kaatuminen … äänekäs ylistys … ylistäminen ja marssiminen … laulaminen ja ylistäminen … ylistäminen laaksossa … ylistäminen temppelissä … hurraaminen … iloitseminen … kiittäminen … harpun soittaminen … luuttun soittaminen … trumpetin soittaminen.
Mutta huomaa tämä: He palvoivat Jumalaa ennen kriisiä, he palvoivat kriisin aikana, he palvoivat kriisin jälkeen. Palvonta ei ollut tapahtuma, johon he osallistuivat; palvonta oli Jumalan kansan elämäntapa. Ja Jumala vastasi heidän palvontaansa antamalla heille fantastisen voiton.
Sentähden jae 22 on mielestäni niin merkittävä: ”Kun he alkoivat laulaa ja ylistää, Herra asetti väijytyksiä Ammonin, Mooabin ja Seir-vuoren miehiä vastaan, jotka olivat hyökkäämässä Juudaan, ja heidät kukistettiin.” Ymmärsittekö sen? Kun he alkoivat laulaa ja ylistää. Toisin sanoen, kun he lauloivat, kun he ylistivät, heidän palvontansa keskellä ja vastauksena siihen, Jumala asetti väijytyksiä heidän vihollisilleen, ja heidän vihollisensa kukistettiin. Ylistys ei ollut alkusoitto taistelulle; ylistys oli taistelu. Ylistys ei ollut strategian valmistelu; ylistys oli strategia.
Ylistys vapauttaa Jumalan voiman
Sallikaa minun tehdä tarkoitukseni selväksi: Kun me palvomme, Jumalan mahtava voima pääsee valloilleen puolestamme. Palvonta avaa oven sille, että Jumalan vapauttava voima voi virrata epätoivoihimme. Jumala etsii miehiä ja naisia, jotka näkevät avuttomuutensa ja palvovat häntä siitä huolimatta.
Joskus laulaen … joskus rukoillen … joskus taputtaen … joskus itkien … joskus huutaen … joskus todistaen … joskus seisten … joskus polvistuen … joskus puhuen … joskus vaikenemalla!
Palvelus merkitsee Jumalan kunnioittamista!
Palvelus merkitsee Jumalan kunnioittamista elämällämme. Sitä Room. 12:1 tarkoittaa, kun siinä puhutaan ruumiin uhraamisesta ”eläväksi uhriksi”. Palvonnan eri keinot ovat yksinkertaisesti tapoja ilmaista, mitä tunnemme Jumalaa kohtaan.
§ Kun rukoilemme, palvomme tarpeesta.
§ Kun tottelemme, palvomme rakkaudesta.
§ Kun laulamme, palvomme ilosta.
§ Kun annamme, palvomme kiitollisuudesta.
§ Kun ylistämme, palvomme kunnioituksesta.
Jumalanpalvelus on siis valmistautumista hengelliseen sodankäyntiin, jonka kohtaamme viikon aikana. Se ei ole alkusoittoa. Se on itse taistelu. Palvonnan pitäisi olla kuvaus elämän jokaisesta osasta. Se, mitä teemme sunnuntaiaamuna, on vain jäävuoren huippu.
Kun palvonnasta tulee elämäntapamme, näemme tämän suuren tuloksen: Taistelu ei ole meidän, vaan Herran – eikä hän ole vielä kertaakaan hävinnyt!
Neljä yksinkertaista kysymystä
Sallikaa minun tiivistää tämän raamatunkohdan sanoma neljään yksinkertaiseen kysymykseen:
1. Keneen minä luotan? Jumalaan.
2. Miten näen itseni? Voimattomana.
3. Mitä teen kriisissä? Palvon.
4. Mitä Jumala tekee? Taistelee puolestani.
Juuda ei tarvinnut suurta armeijaa, pientä armeijaa tai mitään armeijaa. Niin kauan kuin kansa luotti Herraan, hän taisteli sen taistelut.
Miksi? Mahtava pelastaa kansansa. Hän on Jumala-pelastaja, joka pelastaa kansansa. Sitä Salomo tarkoitti sanoessaan: ”Hevonen on valmistautunut taistelun päiväksi, mutta voitto kuuluu Herralle” (Sananl. 21:31).
Jos olet tänään vaikeuksissa, minulla on kolme neuvoa:
1. Myönnä avuton tilasi.
2. Lakkaa valittamasta ja ala ylistää.
3. Pysy paikallasi ja näe Herran pelastus.
§ Hän voi asettaa väijytyksen ja lyödä vihollisesi.
§ Hän voi auttaa avuttomia.
§ Hän voi pelastaa kansansa.
§ Hän voi vapauttaa sinut tavoilla, joista et ole koskaan uneksinutkaan.
§ Hän voi panna vauvan seimeen ja tehdä siitä vauvasta maailman Vapahtajan.
Kuten laulussa sanotaan: ”Kuinka mahtavaa Jumalaa me palvelemme!”
Iloitse, Jumalan lapsi. Onko vihollinen piirittänyt sinut? Tunnetko itsesi avuttomaksi vihollista vastaan? Älä pelkää, sillä Herra on avuttomien auttaja.
Nosta äänesi. Ylistyksesi ääni kukistakoon pelon. Menkää taisteluun laulaen, ja pian pääsette kotiin riemuiten.