Grace Paleyn metafiktiivisessä tekstissä ”Keskustelu isäni kanssa” saamme kuvan sukupolvien välisestä kuilusta, joka vallitsee vanhojen ja nuorten välillä tarinankerronnan taidon suhteen. Teksti tarkastelee tätä dynamiikkaa perhesuhteena, jossa isä edustaa menneen sukupolven perinteisiä arvoja ja lapsi nykyisen sukupolven uusia ihanteita. Tämä ristiriita purkautuu tekstissä luontevasti kaksikon välisenä monimutkaisena vuoropuheluna, jossa he kiistelevät ”yksinkertaisten tarinoiden” luonteesta ja siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa (Paley 161). Vaikka isän ja lapsen välillä on monia rakenteellisia ja syntaktisia erimielisyyksiä, suurin erimielisyys koskee ajatusta ”elämän avoimesta kohtalosta”, jonka voimme päätellä liittyvän heidän maailmankatsomukseensa (162). Molemmilla hahmoilla on jäykät näkemykset siitä, kuinka avointa tai ennustettavaa (strukturoitua) ihmisen (todellisen tai kuvitellun) elämän tulisi olla, kuten meille paljastuu heidän vuoropuhelustaan, heidän tulkinnoistaan tekstin kahdesta tarinasta ja niistä rinnastuksista, joita teksti vetää heidän elämänsä ja molempien tarinoiden henkilöhahmojen elämän välille.
Isä ja lapsi argumentoivat kumpikin kirjoitusta koskevissa ihanteissaan hyvin selkeästi osoittaen suoranaisen erimielisyyden vanhan sukupolven uskomusten ja uuden sukupolven uskomusten välillä. Isä sanoo selvästi haluavansa ”yksinkertaisen tarinan”, joka muistuttaa klassisten venäläisten kirjailijoiden, kuten ”Maupassantin” tai ”Tšehovin”, tarinoita (161). Tämä vanhojen klassisten pessimististen kirjailijoiden ihailu ja tarinat, joista puuttuu monimutkaisuus, osoittavat isän mieltymyksen vanhentuneeseen kirjoitustyyliin. Hän haluaa yksinkertaisen kerronnan, jossa keskitytään yksityiskohtaisesti elämän triviaaleihin asioihin ja kerrotaan kattavasti mukana olevista henkilöistä. Kuitenkin; tämä on suorassa ristiriidassa hänen lapsensa kirjoitustyylin kanssa. Kertojamme ”halveksii” isänsä kuvaamia tarinoita (162). Hänen mukaansa tällaiset tarinat ovat ”koruttomia ja kurjia” kertomuksia, jotka eivät tarjoa mitään ”toivoa”, koska ne sijoittavat ”yleiset” hahmot ”määrättyihin” juoniin (162). Tämä ajatus liittyy suoraan tekstissä mainittuun ”elämän avoimeen kohtaloon” (162). Isä uskoo, että ihmiset on elämän luonteen vuoksi ennalta määrätty ennalta arvattaviin, usein traagisiin, loppuihin, kun taas lapsi on eri mieltä uskoo vapaamielisempään ja arvaamattomampaan polkuun. Kertojan ajatus lopusta on dynaaminen ja avoin, ja se sallii optimismin toisin kuin hänen isänsä perinteiset näkemykset. Mielipide-ero osoittaa, kuinka vanha ja uusi sukupolvi suosivat erilaisia kirjoitustyylejä omien kokemustensa vuoksi.
Kahden tarinan vastakkainasettelu paljastaa isän ja lapsen erilaiset tulkinnat siitä, mikä on ”hyvää kirjoittamista”, ja havainnollistaa heille tärkeitä vivahteita. Ensimmäinen tarina, joka meille kerrotaan, on yksinkertainen ja yleinen. Tarinassa ei anneta nimiä naiselle ja hänen pojalleen, ja henkilöhahmojen luonnehdinta on vähäistä, mikä käy ilmi tarinan hahmonkehityksen puutteesta ja hahmojen motiivien epämääräisestä kuvauksesta. Tämä saattaa johtua lapsen ”väärinymmärryksestä” sen suhteen, millaisen tarinan isä halusi, koska heidän välisestä sukupolvien välisestä kuilusta johtuva yhteys on katkennut. Kyseessä ei selvästikään ole sellainen tarina, jonka isä aikoi kirjoittaa, sillä hänen mielestään siinä oli ”paljon enemmän” kuin mitä lapsi tajusi (162). Hänestä se saattaa olla jopa pilkkaa ”tarkoituksella” (162), sillä lapsen kirjoituksesta puuttui niin paljon ”yksityiskohtia, käsitöitä, (ja) tekniikka(a)”, joista hän pitää ja joita hän odottaa yksinkertaisen tarinan sisältävän (164). Lapsen käsitys tarinasta on kuitenkin hyvin erilainen kuin isän. Kertoja on samaa mieltä lukemisen vapaamuotoisemmasta lähestymistavasta, mikä käy ilmi hänen huomautuksestaan, jonka mukaan tarina pitäisi jättää avoimeksi tulkinnoille, kunnes ”sinun (lukijan) ja itsepäisen sankarin (päähenkilön) välillä voidaan päästä johonkin sopimukseen” (164). Tämä viittaa siihen, että lukemisen pitäisi olla tietyssä mielessä tulkinnallista, jolloin tarinan yksityiskohdat ja asiayhteys täytetään usein lukijan itsensä toimesta. Toisin kuin ensimmäisessä tarinassa, toinen tarina on verbaalinen ja tarjoaa runsaasti ekspositiota. Siinä on jonkin verran luonnehdintaa (vaikkakaan ei edelleenkään nimiä), sillä hahmojen motiivit (esimerkiksi se, miksi tarinan äidistä tuli narkkari) kuvataan selkeästi, jolloin lukija voi ymmärtää syyn hahmojen toiminnan taustalla. Näemme, että kaksi hahmoa on edelleen eri mieltä keskenään tarinan lukemisen jälkeen. Isäkään ei arvosta tätä versiota ja huomauttaa, että lapsi ”ei osaa kertoa yksinkertaista tarinaa” (166). Tämä havainnollistaa isän epäluottamusta lapseensa siitä, ettei hän kykene ymmärtämään hyvän, yksinkertaisen tarinan koukeroita. Se käy selväksi toista tarinaa seuraavassa johdonmukaisessa erimielisyydessä, jossa sanan ”ei” toistuva käyttö korostaa toistensa suoraa vastakkainasettelua tarinaa koskevasta näkökulmasta (166-7). Tässäkin nähdään, että erimielisyydet ovat luonteeltaan ideologisia ja viittaavat hahmojen elämänkatsomukseen. Esimerkiksi kun lapsi ehdottaa tarinalle joitakin optimistisia loppuratkaisuja (esimerkiksi sitä, että äiti löytäisi töitä yhteiskunnasta), isä sivuuttaa kaikki nämä ehdotukset viittaamalla niihin ”vitseinä”, mikä viittaa siihen, ettei hän ottanut niitä vakavasti (166). Näin ollen hahmojemme omat kokemukset saavat heidät tekemään omat lukemansa.
Isä ja lapsi näkevät mielenkiintoisia rinnastuksia kahden tarinan ja tosielämän välillä, mikä viittaa heidän näkökulmaansa maailmaan ja ideologioihin, joihin he uskovat. Tarinoissa käsitellään tärkeitä teemoja, kuten perhesuhteita ja ajatusta traagisesta lopusta, joiden voidaan nähdä heijastuvan isän ja lapsen elämään. Isä on sairas, kuolinvuoteellaan odottamassa omaa traagista loppuaan, kun taas lapsella voidaan olettaa olevan edessä nuoruuden toiveikkaat vuodet. Samoin tämän tekstin lukija saa käsityksen perhesuhteesta kuin tekstin hahmotkin, kun hän lukee äidistä ja pojasta kahdessa tarinassa. Se, miten tämän tekstin hahmot lukevat/analysoivat tekstin tarinoiden hahmoja, antaa meille puolestaan mahdollisuuden lukea/analysoida heitä. Esimerkiksi isä antaa ymmärtää, että tarinan äiti ”eli hölmöjen joukossa” ja että hänellä oli traaginen loppu (166). Tämä viittaa isän itsensä mielentilaan, jota harmittaa se, että hänen lapsensa (ja sitä kautta uusi sukupolvi) ei ymmärrä hänelle merkityksellisiä ihanteita. Toisin kuin hänen sukupolvensa, uusi sukupolvi ei kykene näkemään elämän karua todellisuutta, jossa ”tragedia” on väistämätön loppu (167). Lisäksi hän huomauttaa: ”ihmisellä on oltava luonne” (167). Tällä lausumalla on kaksoismerkitys, kun otetaan huomioon tekstin rinnakkainen luonne. Se ei viittaa ainoastaan persoonallisuuteen ja asetettuihin piirteisiin, jotka muodostavat tarinan hahmon, vaan se viittaa myös todellisen ihmisen periaatteelliseen elämäntapaan. Tämä lausuma kiteyttää isän ihanteet, sillä hän uskoo hyvin kehitettyyn, eksplisiittisesti kerrottuun tarinaan ja arvokkaaseen, yhteiskunnallisten normien sanelemaan elämäntapaan, kuten sanan ”hahmo” (167) käyttöä analysoimalla viitataan. Huomaamme siis, että kirjoittamisen lisäksi myös lukeminen peilaa kahden hahmomme ihanteita.
Johtopäätöksenä huomaamme, että isän ja hänen lapsensa (ja laajemminkin vanhan ja uuden sukupolven) välinen erimielisyys ei rajoitu vain tarinankerronnan taiteeseen, vaan se ulottuu myös heidän elämänkatsomukseensa. Teksti havainnollistaa molempien hahmojen näkökulmaa perhesuhteisiin ja ”tragediaan väistämättömänä tosiasiana elämässä”, jotta lukijaa kannustetaan pohtimaan omaa todellisuuttaan ja sitä, miten hän suhtautuu siihen. Pohtimalla tekstissä esitettyjä erilaisia näkökulmia alluusioiden kautta suosivan tarinankerronnan dynamiikan avulla voimme muodostaa omat mielipiteemme elämästä liittymällä metaforisesti joko vanhaan tai uuteen tarinankerronnan tyyliin.
Works Cited
Paley, Grace. ”Keskustelu isäni kanssa”. The Collected Stories. New York: Farrar, Straus & Giroux 1994. 160-167. Print.