1900-luvun alkuun mennessä paleoantropologiassa ja esihistoriallisessa arkeologiassa oli kasvava tarve löytää keino ajoittaa fossiileja ja esinelöytöjä, jotta tiedettäisiin yksittäisten yksilöiden ikä, mutta mikä tärkeämpää, jotta voitaisiin luoda absoluuttinen kronologia ihmisen esihistoriaa varten. Radiohiili- ja kaliumargonidatointimenetelmät mullistivat paleoantropologian 1900-luvun viimeisellä puoliskolla. Ennen näiden menetelmien keksimistä oli kuitenkin yritetty kehittää kemiallisia menetelmiä fossiilisten luiden ajoittamiseksi. Emile Rivièren ja Adolphe Carnot’n yhteistyö 1890-luvulla johti fluoriajoitusmenetelmän kehittämiseen, mutta vasta 1940-luvulla Kenneth Oakley paransi tätä menetelmää ja otti sen laajalti käyttöön ratkaistakseen useita paleoantropologian ongelmia, muun muassa Piltdownin ihmistä koskevan kiistan. Fluoridatointimenetelmän keksiminen oli merkittävä edistysaskel paleoantropologian absoluuttisen ajoituksen etsimisessä, mutta se toi esiin myös mielenkiintoisia ongelmia ja kysymyksiä, jotka liittyvät paleoantropologien ja kemistien kykyyn yhdistää erilaiset taidot ja tietämyksensä fluoridatointimenetelmän kehittämiseksi ja soveltamiseksi menestyksekkäästi.