The Real Woman Today
John Courtney Murray
Naiset rakastavat kuulemma sitä, että heille kerrotaan heidän kauneudestaan, arvokkuudestaan ja kalleudestaan, ainutlaatuisuudestaan, tarpeellisuudestaan ja ylimmästä merkityksestään. Jos näin on, heillä on ainakin yksi syy lukea Pius XII:n Italian naisille 21. lokakuuta pitämä puhe. He löytävät siitä runsaasti kohteliaisuuksia, jotka osoitetaan sille, mitä paavi kutsuu kahdesti ”todelliseksi naiseksi”. (Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että jokainen nainen pitää itseään juuri sellaisena – ”oikeana” naisena.) He saavat myös tietää sen, mitä (minulle on kerrottu) jokainen nainen haluaa tietää – että häntä rakastetaan; pyhä isämme täyttää puheensa ”isällisen sydämen kaikella kiintymyksellä.”
Hänen kiintymyksensä ei kuluta itseään vain kohteliaisuuksiin, vaan myös ponnisteluun – jota toivon jokaisen todellisen naisen pitävän erittäin kohteliaana – saada katoliset naiset ajattelemaan. Heidän ajattelunsa aiheena tulee olemaan ”aihe, joka on erinomaisen kiinnostava ja ensisijaisen tärkeä meidän aikanamme: se on naisten tehtävät yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä.”
Pyhän isämme toteamus itse ongelmasta on aluksi huomionarvoinen. Hän menee suoraan sen ytimeen, ”jättämällä huomiotta korkealentoiset ja tyhjät iskulauseet, joilla jotkut kuvaavat liikettä naisten oikeuksien puolesta”. Ongelma, sanoo hän, ”monimutkaisuudestaan huolimatta keskittyy täysin kysymykseen, miten säilyttää ja vahvistaa naisen arvokkuutta”, ”sitä arvokkuutta, joka hänellä on vain Jumalalta ja Jumalassa”. Lisäksi hän kieltäytyy käsittelemästä kysymystä pelkästään abstraktisti; kysymys on hirvittävän konkreettinen – miten turvata naisen arvokkuus ”erityisesti tänä päivänä, niissä olosuhteissa, joihin kaitselmus on meidät asettanut”. Nämä olosuhteet pätevöittävät vastauksen; eikä Pius XII räpäytä niistä yhtään silmää.
Hän ei esitä uusia ratkaisuperiaatteita; hän löytää kaiken tarvitsemansa kirkon perinteisestä viisaudesta. Lyhyesti sanottuna hän käyttää kolmea periaatetta. Ensimmäinen on naisen arvokkuus Jumalan lapsena,jonka vuoksi hän on miehen tasavertainen. Toinen on naisen arvokkuus naisena, jonka vuoksi hän on miehen täydentäjä. Kolmas on se näennäinen paradoksi, että nainen säilyttää tasa-arvonsa miehen kanssa kehittämällä eroavaisuuksiaan miehestä, ”luonteenomaisia piirteitään”, jotka muodostavat hänen naiseutensa.
Nainen on nainen, ei mies (totuus, joka on hieman hämärän peitossa tänä lökäpöksyjen ja roikkuvien paitahousujen päivänä). Nainen ei ole miehen korvike tai kilpailija, vaan hänen koordinoiva liittolaisensa, hänen tasavertainen yhteistyökumppaninsa ihmiskunnan yhdessä ainoassa kokonaistyössä –
sen omassa täydellisyydessä, joka alkaa täällä maan päällä ja täydellistyy taivaassa. Kumpikaan mies tai nainen ei voi tehdä tätä työtä yksin. Siinä naisella on yhtäläinen osuus miehen kanssa, mutta hänen oma osuutensa, ei miehen.
Nainen voi tehdä työtään useissa eri tiloissa – vaimona ja äitinä, uskovaisena luostarimuurien sisäpuolella tai sinkkuna ”perforce” (paavin sana) maailmassa. Nämä tilat eivät ole yhtä erinomaisia, mutta kaikki ovat yhtä lailla ”kutsumuksia”, Jumalan kutsuja hänen tahtonsa toteuttamiseen. Ja kaikki ovat kutsumuksia yhteen keskeiseen naisen tehtävään, joka tekee yhtenäisyyden niiden erilaisuuden keskellä:
Kummassakin tilassa naisen toimiala on selvästi hahmotettavissa hänen sukupuolelleen ominaisten ominaisuuksien, temperamentin ja lahjojen perusteella. Hän tekee yhteistyötä miehen kanssa,mutta itselleen sopivalla tavalla, luontaisen taipumuksensa mukaisesti. Naisen ala, hänen elämäntapansa, hänen luontainen taipumuksensa on äitiys. Jokainen nainen on luotu olemaan äiti – äiti sanan fyysisessä merkityksessä tai henkisemmässä ja ylevämmässä, mutta yhtä lailla todellisessa merkityksessä. Tätä tarkoitusta varten Luoja järjesti naisen koko luonteenomaisen rakenteen – hänen orgaanisen rakenteensa, mutta vielä enemmän hänen henkensä ja ennen kaikkea hänen herkän herkkyytensä.
Sentähden naisen ”näkökulma”:
Sentähden nainen, joka on todellinen nainen, kykenee näkemään kaikki ihmiselämän ongelmat vain perheen näkökulmasta.
Tähän asti Pius XII on yksinkertaisesti lausunut kirkon perinteisen viisauden; nyt hänestähän tulee luonteenomaisesti Pius XII. Hän tuo perinteisen viisauden jyrkästi konkreettiseen maailmantilanteeseen. Hän tekee totuudesta kutsun toimintaan: ”Katoliset naiset ja tytöt, teidän päivänne on koittanut!Julkinen elämä tarvitsee teitä. Jokaiselle teistä voidaan sanoa:
Miksi? Koska ”poliittinen ja yhteiskunnallinen järjestys uhkaa vahingoittaa naisen tehtävää äitinä,ja perheen hyvää”; ”se saattaa jopa muuttua vielä epävarmemmaksi kodin pyhyyden ja siten naisen arvokkuuden kannalta”. Kentällä on kaksi vihollista: totalitarismi, joka tekisi naisesta valtion orjan vastineeksi siitä, että valtio lupaa huolehtia hänen kodistaan ja lapsistaan, ja materialistinen kapitalismi, joka tekisi naisesta taloudellisen välttämättömyyden tai itsekkään mielihyvän orjan, kun kukaan ei huolehdi hänen kodistaan ja lapsistaan. Kumpikin vihollinen tuhoaa perheen viemällä naisen pois siitä.
Mikä sitten on ratkaisu? Huudammeko vain iskulauseen: Takaisin kotiin? Tämä olisi pelkkää reaktiota – tosiasioiden huomiotta jättämistä; eikä Pius XII hyväksy sitä:
Tosiasiassa naisen pitää poissa kotoa paitsi niin sanottu emansipaatio myös usein elämän välttämättömyydet, jatkuva ahdistus leivästä. Olisi siis hyödytöntä saarnata naiselle, että hän palaisi kotiin, kun vallitsevat olosuhteet, jotka pakottavat hänet pysymään poissa kotoa.
Tosiasiassa naisia kutsutaan nykyään sekä yhteiskunnalliseen ja poliittiseen että taloudelliseen elämään. Todellinen ratkaisu on siis: antakaa naisten siirtyä julkiseen elämään – ajan tarpeet ja heidän omat mahdollisuutensa tekevät tästä tiukan velvollisuuden. Mutta ottakoot he vastaan naisen tehtävän – naisen arvokkuuteen kohdistuvan tämän päivän uhan poistamisen, sellaisen yhteiskuntahengen ja yhteiskuntajärjestyksen luomisen, jossa koti ja perhe ovat turvassa synnynnäisessä pyhyydessään:
Perheen kohtalo, ihmissuhteiden kohtalo on vaakalaudalla. Ne ovat teidän käsissänne. Jokaisella naisella on siis – huomioikaa se hyvin – velvollisuus, tiukka omantunnon velvollisuus, ei olla poissaoleva, vaan ryhtyä toimeen kunkin omaan tilaan sopivalla tavalla ja tavalla, pitääkseen aisoissa ne virtaukset, jotka uhkaavat kotia, vastustaakseen niitä oppeja, jotka horjuttavat sen perustuksia, valmistellakseen, järjestääkseen ja saavuttaakseen sen palauttamisen.
Tässä on suuri vastuu. Ja se ankaruus, jolla se on asetettu, on uusi piirre paavin asiakirjoissa. Vielä uudempaa on se, mitä seuraa-Pius XII:n osoittama erityinen vastuu niille
, joille väistämättömät olosuhteet ovat suoneet salaperäisen kutsumuksen,jotka tapahtumat ovat määränneet yksinäisyyteen, joka ei kuulunut heidän ajatuksiinsa tai toiveisiinsa,ja joka saattaa näyttää tuomitsevan heidät itsekkäästi turhaan ja päämäärättömään elämään.
Pius XII tarkastelee ”väkisin” naimattomien naisten kasvavaa määrää ja ”uusia tarpeita, joita naisten astuminen siviili- ja poliittiseen elämään luo”; sitten hän kysyy: ”Onko kyseessä vain outo sattuma, vai onko meidän nähtävä siinä jumalallisen kaitselmuksen määräys?” Hänen omasta mielestään kyseessä on selvästikin jälkimmäinen.
Hämmästyttävän konkreettisesti paavi kehittää kahta tapaa, joilla näiden naisten on tarkoitus täyttää salaperäinen ja kunniakas kutsumuksensa. Ensimmäisessä on jotain uutta: nykypäivän naisella on älyllinen ja opillinen tehtävä – ”tutkia ja selittää naisen asemaa ja roolia yhteiskunnassa, hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan”. Naisen tehtävänä on ”ohjata ajatuksia”. Toinen tehtävä on ”suoran toiminnan” tehtävä, jonka on oltava todellista naisyhteistyötä miesten kanssa, koska se toteutetaan nimenomaan naisen omissa tiloissa, joissa tarvitaan naisen sydäntä ja naisen ”näkökulmaa”.
Jatkossa paavi haastaa koulumme. Hän sanoo: ”Näin ymmärrettynä naisen tehtävää ei voi improvisoida”. Naiset on koulutettava sitä varten, älyllisesti ja hengellisesti. Tässä on todellakin kysymys vakavasta pohdinnasta ja huolellisesta suunnittelusta.
Viimeiseksi paavi korostaa periaatetta, joka ohjaa naisia ”täyttämään tiukan omantunnonvelvollisuutensa”, käyttämään hänelle annettua vaalikelpoisuutta: ”Naisen ääni on ääni rauhan puolesta.” Rauha yhteiskuntaluokkien välillä, rauha
kansakuntien välillä – tämä on naisen intiimi huolenaihe, sillä hän ymmärtää, että sota ja yhteiskunnalliset riidat merkitsevät naisen kyyneleitä särkyneiden kotien yllä.
Loppusanat. Pius XII ei oleta, että naisen yhteiskunnallista roolia voivat hoitaa vain yksittäiset naiset toisistaan erillään. Heidän on järjestäydyttävä ja yhdistyttävä; vain yhtenä kokonaisuutena he ovat ”kodin, perheen ja yhteiskunnan palauttajia”. Tämäkin on vakavasti pohdittava asia.