Abstract
Katsoimme uudelleen A1C:n ja hypoglykemian tunnettua käänteistä suhdetta käyttäen tietoja Diamond-tutkimuksen vaiheen 1 aineistosta, jossa verrattiin tavanomaista hoitoa reaaliaikaiseen jatkuvaan glukoosinseurantaan tyypin 1 diabetesta sairastavilla, jotka käyttivät MDI:tä (inhalaatiosumutetta) ja joiden A1C-tasot vaihtelivat välillä 7,5 %:sta 9,9,9 %. Analysoitiin 157 koehenkilön tiedot (104 koehenkilöä CGM- ja 53 koehenkilöä kontrolliryhmässä). Kullekin koehenkilölle laskettiin 24-viikkoisen tutkimuksen alku- ja loppuviikon aikana sensoriglukoosin (SG) arvojen prosentuaalinen osuus ≤70 mg/dl (≤3,9 mmol/l) (”%≤70”) ja kliinisesti merkittävää hypoglykemiaa osoittavien arvojen prosentuaalinen osuus (≤54 mg/dl ) (”%≤54”), ja niitä verrattiin vastaaviin lähtötilanteen ja 24 viikon A1C-arvoihin. Lähtötilanteessa prosenttiosuus ≤70 oli samanlainen molemmissa ryhmissä (p=0,24), samoin prosenttiosuus ≤54 (p=0,10). Suuntaus oli, että hypoglykemioita oli enemmän niillä koehenkilöillä, jotka olivat lähellä pienintä sallittua A1C-arvoa 7,5 % (kuva A). 24 viikon kohdalla (kuva B) oli merkittäviä ryhmien välisiä eroja CGM:n hyväksi molemmilla raja-arvoilla, ja yhteys laskevan A1C:n ja lisääntyvän altistumisen välillä SG-arvoille ≤54 mg/dl oli heikentynyt. CGM-ryhmään kuuluvilla henkilöillä oli keskimäärin ∼16 minuuttia/vrk SG-arvoja ≤54 mg/dl. Nämä tiedot viittaavat siihen, että potilaat, joilla on mahdollisuus käyttää CGM-hälytyksiä ja -hälytyksiä, ryhtyvät asianmukaisiin ja oikea-aikaisiin toimenpiteisiin, jotta altistuminen kliinisesti merkittävälle hypoglykemialle voidaan lähes poistaa. CGM mahdollistaa MDI-hoidon turvallisen tehostamisen ja lähes normaalien A1C-tasojen saavuttamisen.