”Olipa kerran kivenhakkaaja, joka oli tyytymätön itseensä ja asemaansa elämässä…”.
Luin hiljattain kirjan nimeltä The Tao of Pooh. Tämän viehättävän pienen kirjan keskiössä on olettamus, että taolaisuuden perusteita voi ymmärtää lukemalla tarkkaan klassista lastenkirjasarjaa Nalle Puhia.
Kirjassa kirjailija yrittää osoittaa tämän olettamuksen totuudenmukaisuuden ottamalla mukaan esimerkkejä Puhin tarinoista ja kirjoittamalla dialogin itsensä ja suloisen keltaisen karhun välillä.
Lyhyt teos osoittautuu melko tarkaksi johdannoksi taolaisuuden keskeisiin oppeihin, vaikkei se olekaan vailla puutteita (katso lyhyestä arvostelustani Goodreadsissa lisää). Pidin silti kirjasta ja arvostin erityisesti sitä, että siihen on sisällytetty erilaisia katkelmia ja anekdootteja muista teksteistä.
Kivenhakkaajan tarina
Yksi tällaiseksi anekdootiksi The Tao of Pooh -teokseen sisältyy vanha kiinalainen kansansatu nimeltä Kivenhakkaaja. Tässä on tarina kokonaisuudessaan:
”Olipa kerran kivenhakkaaja, joka oli tyytymätön itseensä ja asemaansa elämässä.
Eräänä päivänä hän ohitti varakkaan kauppiaan talon. Avoimesta portista hän näki paljon hienoa omaisuutta ja tärkeitä vieraita. ”Kuinka vaikutusvaltainen tuon kauppiaan täytyykään olla!” ajatteli kivenhakkaaja. Hän tuli hyvin kateelliseksi ja toivoi voivansa olla kuin kauppias.
Hänen suureksi yllätyksekseen hänestä tuli yhtäkkiä kauppias, joka nautti suuremmasta ylellisyydestä ja vallasta kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan, mutta jota itseään vähemmän varakkaat kadehtivat ja inhosivat. Pian ohi kulki korkea-arvoinen virkamies, jota kannettiin sedan-tuolissa, palvelijoiden saattamana ja gongia hakkaavien sotilaiden saattamana. Kaikkien, olivatpa he kuinka varakkaita tahansa, oli kumarrettava syvään kulkueen edessä. ”Miten mahtava tuo virkamies onkaan!” hän ajatteli. ”Kunpa minäkin voisin olla korkea virkamies!”
Sitten hänestä tuli korkea virkamies, jota kannettiin kaikkialle kirjaillussa sedan-tuolissaan, jota ihmiset kaikkialla ympärillä pelkäsivät ja vihasivat. Oli kuuma kesäpäivä, joten virkamies tunsi itsensä hyvin epämukavaksi tahmeassa sedan-tuolissa. Hän katsoi ylös aurinkoon. Se loisti ylpeänä taivaalla, eikä hänen läsnäolostaan ollut tietoakaan. ”Kuinka voimakas aurinko onkaan!” hän ajatteli. ”Kunpa minäkin voisin olla aurinko!”
Silloin hänestä tuli aurinko, joka paistoi kiivaasti kaikkien päälle, poltti pellot, kirosivat maanviljelijät ja työläiset. Mutta valtava musta pilvi siirtyi hänen ja maan väliin, niin ettei hänen valonsa voinut enää loistaa kaikkeen alla olevaan. ”Kuinka voimakas tuo myrskypilvi onkaan!” hän ajatteli. ”Kunpa minäkin voisin olla pilvi!”
Silloin hänestä tuli pilvi, joka tulvi pelloille ja kyliin, ja kaikki huusivat hänelle. Mutta pian hän huomasi, että jokin suuri voima työnsi häntä pois, ja tajusi, että se oli tuuli. ”Kuinka voimakas se onkaan!” hän ajatteli. ”Kunpa minäkin voisin olla tuuli!”
Nyt on hyvä aika omistaa kryptovaluuttaa. Coinbase on helpoin tapa ostaa niitä. Kun liityt tämän linkin kautta ja ostat 100 dollarilla kryptovaluuttaa, saat 10 dollarin arvosta Bitcoinia ilmaiseksi (kuten minäkin). 
Silloin hänestä tuli tuuli, joka puhalsi kattotiilet talojen katoilta, kaatoivat puut, jota kaikki alapuolellaan pelkäsivät ja vihasivat. Mutta jonkin ajan kuluttua hän törmäsi johonkin, joka ei liikkunut, vaikka hän puhalsi kuinka voimakkaasti sitä vastaan – valtavaan, korkealle kohoavaan kallioon. ”Miten voimakas tuo kivi onkaan!” hän ajatteli. ”Kunpa minäkin voisin olla kallio!”
Silloin hänestä tuli kallio, voimakkaampi kuin mikään muu maan päällä. Mutta kun hän seisoi siinä, hän kuuli vasaran äänen, joka löi taltan kovaan pintaan, ja tunsi muuttuvansa. ”Mikä voisi olla voimakkaampi kuin minä, kivi?” hän ajatteli.”
Hän katsoi alas ja näki kaukana alapuolellaan kivenhakkaajan hahmon.”
Pooh-karhu ei ole huolissaan vallasta. Via Wiki Commons
Impressiot ja analyysi
Filosofi Friedrich Nietzsche olisi todennäköisesti hyväksynyt tämän tarinan. Yksi Nietzschen mieleenpainuvimmista käsitteistä on ”tahto valtaan”, joka kuvaa sitä, mitä Nietzsche ilmeisesti piti ihmisluonnon ensisijaisena liikkeellepanevana voimana: nimittäin halua olla ylempiarvoinen, päästä mahdollisimman korkeaan asemaan elämässä.
Kivenhakkaajassa tahto valtaan on tunnistettavissa kerronnan toiminnan ytimenä. Kivenhakkaaja kaipaa aluksi ja koko siirtymisensä ajan muihin elämiin ja entiteetteihin enemmän valtaa kuin hänen nykyinen tilansa sallii. Jokaisen tilanvaihdoksen myötä hän jää tyytymättömäksi, huomaten aina näennäisesti ylivertaisemman aseman, jota hän voi haluta. Itäisen filosofian usein syklisten piirteiden mukaisesti kivenhakkaaja kuitenkin palaa lopulta takaisin lähtötilanteeseensa ja tajuaa, että hänellä oli aina ollut suurta valtaa.
Tarina antaa siis viitteitä muutamasta asiasta, jotka koskevat valtaa ja tyytyväisyyttä:
Valta on aina suhteellista.
”Voimakas” ja ”heikko” ovat termejä, jotka saavat merkityksensä vain relationaalisessa kontekstissa, vertailussa. Tarinassa pilvestä tulee ”voimakas” suhteessa aurinkoon, mutta siitä tulee myös ”heikko” suhteessa tuuleen. Kivenhakkaaja on ”heikko” verrattuna korkeaan virkailijaan, mutta ”voimakas” verrattuna lohkareeseen.
Tämä viittaa siihen, että olemme aina samanaikaisesti ”voimakkaita” ja ”heikkoja”, riippuen ”voiman” kriteereistämme ja vertailumme kohteesta. Amerikkalainen, jolla on vaatimattomat tulot, saattaa kutsua itseään ”heikoksi”, koska hän mittaa ”voimaa” ensisijaisesti varallisuudella ja vertaa itseään Warren Buffetiin. Toinen amerikkalainen, jolla on samat tulot, saattaa kutsua itseään ”voimakkaaksi”, koska hän mittaa ”voimaa” sillä, että hänen perustarpeensa on tyydytetty, ja vertaa itseään kodittomaan.
Voima on illusorinen.
Siten ”voima” on lopulta illusorinen käsite, koska se perustuu täysin mielivaltaisiin vertailun ehtoihin. Tarkemmin tarkasteltuna sana romahtaa itseensä. Se, mikä yhdelle on voimaa, on toiselle heikkoutta ja päinvastoin.
Valta on illusorinen myös toisessa mielessä. Jos päätämme kivenhakkaajan tavoin tarvitsevamme lisää ”valtaa” (statuksen, paremmuuden, arvovallan, dominanssin merkityksessä), vertaamme itseämme väistämättä muihin ihmisiin, joilla kuvittelemme olevan enemmän valtaa kuin meillä. Kuten tarinassa kuvataan, nämä vertailut ovat loputtomia. Sen sijaan, että ne korostaisivat vahvuuksiamme, ne paljastavat vain puutteemme, ja tavoittelemamme valta jää aina saavuttamatta.
Tyytyväisyys voi syntyä vain hyväksymällä sen, mitä jo olemme.
Kivenhakkaajan halu olla jotakin muuta kuin se, mitä hän on, johtaa tyytymättömyyteen. Vaikka hänen toiveensa täyttyvät toistuvasti, hän pysyy tyytymättömänä ja näkee tyydytyksensä edelleen olevan olemassa seuraavassa asiassa, korkeammassa statuksessa, seksikkäämmässä ponnistelussa.
Tarinan loppupäätelmästä käy ilmi, että jokaisessa meissä on riittävästi arvoa, jos hahmotamme itsemme oikein. Se viittaa myös siihen, että tyytyväisyys voi saapua vasta, kun olemme lakanneet antautumasta mitättömiin vertailuihin ja lakanneet kuvittelemasta, että täyttymys saapuu seuraavan asian myötä.
Nämä melko yleiset käskyt toistuvat monien muiden kirjailijoiden teoksissa ja tarinoissa lukemattomissa kirjallisissa perinteissä, mutta niitä tuntuu silti olevan ikuisesti vaikea sisäistää, varsinkin maailmassa, joka keskittyy aina ”uuteen ulkonäköön”, ”seuraavaan suureen juttuun”, ”parempaan sinuun” jne.
Kivenkatkoja esittää, että nämä viestit ovat lopulta onttoja ja harhaanjohtavia. Salaa se välittää meille yksinkertaisen viestin, saman, jonka suuri taolainen tietäjä Lao Tzu kirjoitti 2600 vuotta sitten:
”Ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on,
iloitse siitä, miten asiat ovat.
Kun huomaat, ettei mitään puutu,
koko maailma kuuluu sinulle.”Jos arvostit tätä, saatat haluta saada ilmaisia päivityksiä Refine The Mindista.