Tiedonsaantilainsäädännön historiallinen kehitys
Vuosisadan puoliväliin mennessä oli luotu jo useita virkasalaisuusjärjestelmiä (esim. brittiläinen Official Secrets Act 1911), mutta laajemman tiedonsaantilainsäädäntöjen perheen kehittyminen on enimmäkseen vuosisadan jälkipuoliskon ilmiö. Se on saanut alkunsa eri tavoin reaktiosta totalitarismiin, epäluottamuksesta demokraattista valtiota kohtaan, kulutuskeskeisyydestä ja libertarismista. Yhä enemmän keskustelua käydään siitä, ovatko näihin lakeihin kirjatut oikeudet perusihmisoikeuksia. Kansainväliset oikeudelliset välineet tukevat väitettä, jonka mukaan yksityisyyden suojaa koskevilla oikeuksilla on tällainen asema (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus). Mutta 1900-luvun loppupuolella oli jonkin verran viitteitä siitä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli valmis päättelemään tiedonsaantioikeuden, vaikkakin osittaisen, muista Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvistä oikeuksista.
Tämän lakiperheen leviämistä länsimaissa ja sen ulkopuolella ovat kannustaneet avunantajat ja kehitysyhteistyöjärjestöt (jotka pitävät tiedonvälityksen vapautta korruption vastaisena linnakkeena) sekä kaupparyhmittymät (erityisesti Euroopan unioni, joka on pyrkinyt tekemään kauppakumppaneidensa kanssa sopimuksia varmistaakseen tietosuojaperiaatteiden soveltamisen rajat ylittäviin tietovirtoihin).
Tiedon saatavuutta koskevien lakien kehitysvauhti kiihtyi jyrkästi 1900-luvun kahtena viimeisenä vuosisatana. Tietoyhteiskunnan syntyminen merkitsi sitä, että tiedon saatavuuden valvontaan kohdistui entistä enemmän taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Teknologinen muutos toi mukanaan myös joukon uusia oikeudellisia haasteita, eikä vähiten niitä, jotka koskevat sellaisten tiedon peruskäsitteiden määrittelyä laissa, joiden merkitys oli muuttunut sähköisessä ympäristössä (esim. ”alkuperäiskappale” ja ”tietue”).
Andrew McDonald.