Nadine Martin oli ensimmäisten aikalaistensa joukossa ottamassa käyttöön heimomokon.
Pat Kruis / OPB
OPB | 24. heinäkuuta 2013
Tekijä: Pat Kruis
Ennen kuin Nadine Martin lausuu sanaakaan, hänen kasvonsa kertovat vuosisatojen aikana muotoutuneen tarinan. Kolme yksinkertaista viivaa ulottuu hänen huuliltaan leuan alareunaan, yksi kummassakin suun kulmassa, kolmas keskellä.
”Jotkut ihmiset kutsuvat sitä sadaksi yhdelletoista”, Martin sanoo. ”Kun valkoiset alkoivat tulla laaksoon, se näytti heidän mielestään numerolta 111.”
Martin on Takelma-heimon jälkeläinen, joka on nykyään yksi Siletzin konfederoituneista heimoista. Ja hänen kasvoissaan olevilla merkinnöillä on pitkä historia Takelma-kulttuurissa.
”Se ei ole tatuointi”, Martin selittää nopeasti. ”Se on moko.” Māori-heimon jäsenet kutsuvat sitä tā mokoksi (rimmaa ”kaakaon” kanssa). Kulttuurimerkinnät olivat yleisiä Tyynenmeren rannikon heimojen keskuudessa 1800-luvun lopulle asti, jolloin sopimukset pakottivat heimot pois kotiseuduiltaan.
Martin sanoo olevansa osa moko-tatuointien uutta nousua. Hänen heimossaan jopa 25-30 naiselle on merkitty kasvot. Jos vierailee Klamath-heimojen, Yurokien ja Karokien luona, voi nähdä useita naisia, joilla on viivat leuassaan.
Martinin äiti, Agnes Pilgrim, oli heimossaan ensimmäinen, joka uudisti moko-perinteen.
Martinin äiti Agnes Pilgrim oli heimossaan ensimmäinen, joka uudisti moko-perinteen.
Martinin äidin ja heimon vanhimman Agnes Pilgrimin päätettyä elvyttää moko-merkinnät Martin seurasi pian perässä.
Martin odotti, kunnes māori-shamaani pystyi suorittamaan seremonian. Prosessi muistuttaa tatuointia, mutta musteen sijaan taiteilija käyttää hiiltä, terävän tikun hiiltynyttä päätä. Sitten taiteilija hioo viivat terävällä esineellä, mahdollisesti nuolenkärjellä, obsidiaanilla tai piikivellä.
”Olen aina halunnut kunnioittaa esi-isiäni”, Martin sanoo. ”Minulla on perimässäni molemmin puolin lääkinnällisiä naisia ja shamaaneja. Olen aina halunnut kunnioittaa sitä. Mutta halusin tehdä sen vanhanaikaisella tavalla. Siksi olen kiitollinen siitä, että māorit tulivat.” Martin sanoo, ettei shamaanille makseta rahalla, vaan kalalla tai jollain seremoniallisella.
Historiallisesti ja heimosta toiseen merkinnät merkitsivät eri asioita. Leukamerkinnät olivat vain tytöille tai naisille ja liittyivät usein johonkin elämän virstanpylvääseen, kuten naiseuteen astumiseen. Joidenkin kertomusten mukaan tytöt saivat ensimmäiset leukamerkkinsä 5-vuotiaina, minkä jälkeen niihin lisättiin viiva joka vuosi ikää osoittaakseen. Toiset pitävät viivoja kauneuden merkkinä tai statuksen osoituksena.
Vaikka merkinnät merkitsivätkin menneisyydessä jotakin, moko tarkoittaa nykyään todennäköisesti jotain aivan muuta, ja se voi vaihdella henkilöstä toiseen.
”Eri merkit tarkoittavat eri asioita”, Martin sanoo. Hänen viivat ovat ohuita ja yksinkertaisia, kun taas hänen äitinsä viivat ovat paksumpia ja monimutkaisempia. Martin sanoo, että hänen roolinsa heimossa on rukoilla, mutta hän on jo päättänyt leuassaan olevien viivojen laajentamisesta, kun hän ottaa näkyvämmän roolin heimossa.
”Kun olet ottanut merkin, sinun on pidettävä puheesi.”
Martinin tapaavat ihmiset eivät useinkaan ymmärrä, mitä he näkevät.
”Intiassa”, Martin naurahtaa, ”he luulivat, että kyse on parrasta”. Hän nauraa vielä syvemmin. ”Australiassa minulle ojennettiin nenäliina, jotta voisin pyyhkiä sen pois.”