Luonto toimii pikemminkin EU:n tavoin. Lajien välillä on sopimuksia. Epämiellyttäviä suhteita. Epäluottamusta. Rajoja. Rajat. Alueet. Sijoitukset. Aina silloin tällöin eläinten välille syntyy kuitenkin uusia ja yllättäviä suhteita. Yksi harvinaisimmista on mutualismi.
Ihmisillä, kuten muillakin eläimillä, mutualismi on harvinaista. Mutta tällä viikolla tiedemiehet ilmoittivat, että luonnonvaraisen hunajaviidan – melko epämääräisen ruskean linnun – ja paikallisten ihmisten keskinäinen suhde on vielä läheisempi ja oudompi kuin monet olivat epäilleet. Sen lisäksi, että nämä oudot linnut johdattavat ihmismetsästäjät mehiläispesien luo saadakseen vastineeksi osan mehiläisten saaliista, tutkijat ovat nyt havainneet, että lintuja voidaan houkutella puista erottuvalla trilleriäänellä, jota paikalliset metsästäjät ja keräilijät käyttävät hunajaa etsiessään. Tutkijoiden mukaan isät opettavat metsästäjille tämän erityisen trilleriäänen. He periaatteessa kutsuvat hunajavahdit paikalle.
Itse juttu on yksinkertainen. Ihmiset haluavat hunajaa. Linnut haluavat mehiläisten toukat. Lintu johdattaa ihmisen hunajan luokse ja molemmat lajit lähtevät kaupasta onnellisempina kuin menivät sisään. Biologisesti tämä on mutualismia. Vaikka ihmiset saavat siitä jotain, meitä epäilemättä hyödynnetään tässä prosessissa. Ja se on ihan OK.
Tämmöinen mutualismi on luonnossa melko harvinaista, lähinnä siksi, että luonnonvalinta (jolta puuttuu kaikenlainen ennakointikyky tai reilun pelin taju) vetoaa niin helposti niihin, jotka huijaavat. Kumppanuudet hajoavat väistämättä, suhteet särkyvät.
Meillä ihmisillä ei suolistobakteerejamme lukuun ottamatta ole oikeastaan mitään mutualistisia suhteita muihin olentoihin. Ei ole mitään erityistä sävelmää, jota voisimme laulaa houkutellaksemme taikavoimin läheisiä siilejä puutarhoihimme syömään etanoita. Kalastajat eivät koskaan voi tarjota saukoille erityistä silmäniskua, jolla ne kannustaisivat niitä pyydystämään kaloja, jotka me sitten saattaisimme irrottaa niille luut ja saada vastineeksi osan saaliista. Maailma on tästä köyhempi.
Miksi meillä ei siis ole enemmän vastavuoroisia ystäviä eläinkunnassa? Ehkä siksi, että kaikesta älykkyydestämme huolimatta meiltä puuttuu vielä ennakointikykyä luottaa. Ehkäpä, kuten niin monet muutkin luontokappaleet, joudumme liian helposti huijaukseen. On vaikea olla varma.
Ihmisten ja eläinten välillä on kuitenkin monia suhteita, jotka ovat lähellä vastavuoroisuutta. Ajatelkaapa Japanin ja Kiinan perinteisiä kalastajia ja heidän merimetsojaan, jotka he lähettävät jokien syvyyksiin keräämään kaloja, jotka ne sitten jakavat isäntiensä kanssa. Ajattele rottia, jotka etsivät maamiinoja herkkuja vastaan. Pelastuskoirat. Haukka, joka lähetetään Wimbledoniin joka vuosi. Maatilan eläimet. Kaikissa näissä esimerkeissä asiat vaikuttavat aluksi vastavuoroisilta, mutta ne eivät ole sitä. Ruorissa on vain yksi käsi, joka ohjaa sitä kohti ihmisen voittoa – ihmisen käsi. Katsokaa tarkkaan esimerkiksi merimetsoja, ja huomaatte, että linnun kurkun tyven lähellä on pyydys, joka estää sitä nielemästä isompia kaloja, joita kalastajat haluavat itselleen. Me omistamme sopimuksen lähes aina, kun työskentelemme muiden eläinten kanssa. Ja ne pikku hiljaa pilaantuvat sen seurauksena. Ei tietenkään niin, että hunajakoira olisi pyhimys. Se huijaa omalta osaltaan: se on – kuten käki – pesäparasiitti.
On vielä yksi eläin, jonka kanssa olisimme voineet kehittää vastavuoroisen suhteen: delfiini. Ei kaikki delfiinit, vaan vain pieni pullonokkadelfiinien osapopulaatio Lagunassa, Brasiliassa. Nämä yhteistyöhaluiset delfiinit viestittävät kalastajille ”stereotyyppisillä pään läpsäyksillä”, jotka osoittavat, missä kalat ovat. Tutkijat olettavat, että ne hyötyvät verkkojen kalojen ylivuodosta, mutta kukaan ei voi olla aivan varma.
Siltikin hunajavala on vaikuttavampi. Se on mutualisti, joka säilyttää tietynlaisen etäisyyden. Se pysyy hieman salaperäisenä ja hieman villiintyneenä. Minusta on mielenkiintoista, että niin harvoilla eläimillä on tällainen suhde meihin kuin tällä. Se kertoo mielestäni paljon ihmislajista.
Ja niinpä tervehdin hunajakoiraa. Tämä erikoinen lintu on jotenkin neuvotellut mahdollisesti ensimmäisen kauppasopimuksen villieläimen ja ihmisen välillä. Se on luottamuksellisen liiton majakka epäluulon maailmassa. Se on ehkä ainoa villi ystävä, joka meillä on. Toivon, että jonain päivänä meillä on enemmän. Kuka tietää, ehkä hunajaopas voi opastaa meitä useammalla kuin yhdellä tavalla.
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä