Vuoden 2015 kynnyksellä ajattelimme, että nyt on hyvä hetki muistella vuosituhannen elokuvia. Olemme kaivautuneet arkistoihin ja julkaisemme uudelleen 2000-luvun parhaat palat, jotka ovat peräisin jo vuodelta 2009, jolloin Playlist oli pieni Blogspot-sivusto, jota pidettiin kasassa teipillä ja narulla. Kussakin listassa käydään läpi kunkin vuoden 10 parasta elokuvaa (on mahdollista, että puolen vuosikymmenen kuluttua laitamme ne eri järjestykseen ja jopa vaihdamme joitakin elokuvia, mutta halusimme säilyttää alkuperäiset palat koskemattomina niin pitkälle kuin mahdollista). Tutustu vuosiin 2000, 2001, 2002, 2003, 2004 ja 2005, jos ne jäivät väliin, ja tänään jatkamme vuodella 2006. Alkuperäinen kappale seuraa alla, ja kiitos entisille ja nykyisille työntekijöille, jotka osallistuivat.
Taivaan puoliväli oli uskomattoman vahva elokuville – käsittelimme eilen vuotta 2005, ja meidän oli pakko laajentaa listaa, koska se oli niin hyvä vuosi, kun taas vuonna 2007 (joka on tulossa huomenna) oli useita koko vuosikymmenen parhaita elokuvia. Näiden kahden välissä vuosi 2006 ei ole heti niin täynnä hyvää, mutta ajan myötä se on paljastunut todella hienoksi genre-elokuvavuodeksi. Nuoret tekijät ottivat lännenelokuvan, salapoliisielokuvan, scifi-elokuvan, gangsterielokuvan ja jopa ”inspiroivan opettajan” genren ja tekivät niistä yhtä älykkäitä ja kumouksellisia elokuvia kuin alla olevat. Jopa Bond-elokuva keksittiin uudelleen, ja onnistuneemmin kuin kukaan olisi voinut kuvitellakaan.
Muualla Martin Scorsese voitti vihdoin ja viimein kauan odotetun Oscarin elokuvasta ”The Departed”, ja Ken Loach sai Kultaisen palmun elokuvasta ”The Wind That Shakes The Barley” (vaikka molemmat ovatkin esimerkkejä siitä, että elokuvantekijöitä palkitaan enemmän aiemmista töistä kuin heidän parhaista elokuvistaan; varsinkin kun otetaan huomioon Cannesin elokuvien ”Volver”, ”Panin labyrintti” ja ”Punainen tie” läsnäolo)
Blockbuster-mielessä paisunut ”Pirates of the Caribbean: Dead Man’s Chest” hallitsi, menettäen suurimman osan alkuperäisen elokuvan viehätyksestä, kun taas ”X-Men: The Last Stand” ja ”Mission: Impossible III” osoittautuivat myös epätyydyttäviksi jatko-osiksi, ja ”Da Vinci -koodi” tuotti valtavasti rahaa, vaikka se oli helposti yksi vuosikymmenen huonoimmista elokuvista. Positiivista oli, että ”Borat” osoittautui vuoden unihitiksi, ja ”Paholainen pukeutuu Pradaan” yllätti osoittautumalla yhdeksi parhaista mimmifilmeistä (inhoamme tuota termiä) vähään aikaan.
10. ”The Fountain”
Tommy (Hugh Jackman) syöksyy syvälle viidakkoon etsimään nuoruuden lähdettä, Tommy (Hugh Jackman) yrittää viedä modernin tieteen äärirajoille lopettaakseen vaimonsa (Rachel Weisz) kärsimyksen, kun taas Tom purjehtii halki avaruuden ja ajan jahdatessaan Xibalbaa, puuta, joka herättää henkiin hänen kauan sitten kuolleen rakastettunsa. Keskustelu siitä, ovatko kaikki kolme todellisia ja sama henkilö, on monipuolista ja korostaa vain Darren Aronofskyn intensiivistä mietiskelyä rakkaudesta, kuolevaisuudesta ja hyväksymisestä. Alun perin Brad Pittin tähdittämäksi suuren budjetin ”Matrixin” jälkeiseksi scifi-seikkailuksi kaavailtu ”The Fountain” muuttui lopulta paljon tyydyttävämmäksi pieneksi projektiksi. Tarina itäsaksalaisesta salaisesta poliisista (Ulrich Muhe, joka kuolisi puoli vuotta tämän mukaansatempaavan käännöksen jälkeen), joka viettää suurimman osan elokuvasta kuunnellen taiteilijapariskunnan (Sebastian Koch ja Martina Gedeck), näytelmäkirjailijan ja näyttelijättären, joita epäillään länsimaalaisista sympatioista, elämää, menee todella ihon alle. Kun tragedia lisääntyy ja raja kuuntelemisen ja sekaantumisen välillä hämärtyy, jännitys kasvaa. Mutta juuri loppukohtaus, joka on liian musertava paljastettavaksi niille, jotka eivät ole vielä katsoneet elokuvaa, antaa emotionaalisen iskun. Kunpa kaikki historialliset trillerit olisivat näin koskettavia.
8. ”Children Of Men”
Elokuvaksi, joka on ainakin näennäisesti tieteisfantasiaa (se luo yhden johdonmukaisimmista, kiehtovimmista futuristisista dystopioista, joita valkokankaalla on koskaan nähty), ”Children of Men” kiteyttää terrorismin vastaisen sodan ja siirtolaispaniikin aikakauttamme paremmin kuin mikään nykyaikainen draama. On mahdotonta puhua elokuvasta mainitsematta sen bravuurimaisia, CGI-avusteisia seurantakuvia, jotka upottavat katsojan vielä syvemmälle tähän synkkään ja kauheaan näkymään vuoden 2027 Britanniasta. Elokuva keskittyy maapallon ensimmäiseen raskaana olevaan naiseen kahden vuosikymmenen maailmanlaajuisen ihmisen hedelmättömyyden jälkeen, ja se on raivokkaan poliittinen ja synkkä, mutta myös leikkisä (esimerkiksi Pink Floyd -homage tai Michael Caine, joka rokkaa Aphex Twinin tahtiin), ja se pysyy ihmeellisesti koko ajan yhtä lailla jännittävänä, hauskana ja liikuttavana. Alfonso Cuarónin mestariteos jäi ilmestyessään erinomaisista arvosteluista huolimatta yleisön vähälle huomiolle, mutta se paranee ja rikastuu entisestään, kun lähestymme sen ennustamaa tulevaisuutta.