Asunnot ovat joissakin saksalaisissa suurkaupungeissa nykyään niin kalliita, että jopa ihmiset, joilla on vakituinen työpaikka, joutuvat joskus asunnottomiksi. Sonia Nigris Münchenissä on tästä hyvä esimerkki.
Sonia Nigris istuu valkoisessa muovituolissa takapihalla Maxvorstadtissa, Münchenin hienossa kaupunginosassa. Englischer Garten, Königsplatz, Stachus, Frauenkirche – lähes kaikki kaupungin nähtävyydet ovat vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Neiti Nigris, tukeva 48-vuotias, sytyttää savukkeen. Hän on asunut tammikuusta lähtien yhdellä Saksan kalleimmista paikoista, Münchenin keskustassa, joka kärsii kroonisesta asuntopulasta. Jopa ne, joilla on rahaa, tarvitsevat onnea ja paljon kärsivällisyyttä löytääkseen kunnollisen asunnon, mutta Nigrisillä ei ollut suurta onnea eikä paljon rahaa. Viime aikoina hän on löytänyt katon päänsä päälle kodittomien turvakodista.
© colourbox.com Saksan kodittomien rivit ovat paisuneet jo vuosia. Vuonna 2016 Bundesarbeitsgemeinschaft Wohnungslosenhilfe (Asunnottomien palveluntarjoajien valtakunnallinen yhteenliittymä) arvioi heidän määräkseen – koska luotettavia tilastoja ei ole saatavilla – noin 860 000 (joista 440 000 on virallisesti tunnustettu pakolaisiksi). Tämän vuoden arvio on 1 200 000. Noin 358 prosentin kasvu vuodesta 2014 johtuu suurelta osin siitä, että tunnustetut pakolaiset, jotka eivät pysty löytämään majoitusta, on otettu mukaan kokonaislaskentaan vuodesta 2016 lähtien. On kuitenkin monia syitä, miksi ihmiset päätyvät kadulle. Vuokrankorotukset ovat yksi niistä. Saksan suurkaupunkien asuntomarkkinat ovat kiristyneet. Münchenissä vuokrat nousivat yli 70 prosenttia vuosien 1995 ja 2017 välillä, kun taas palkat eivät ole pysyneet läheskään perässä.
Asunnottomuus iskee valtaväestöön
Jopa työssäkäyvä väestö on viime aikoina alkanut tuntea puristusta. ”Ongelma on saavuttanut valtayhteiskunnan”, sanoo Saksan Caritas-liiton puheenjohtaja Peter Neher. Esimerkiksi Sonia Nigris, jolla on vakituinen kokopäivätyö kahvilassa, josta hän saa kotiinsa noin 1 400 euroa kuukaudessa, ei ilmeisesti ole varaa edes yksiöön suur-Münchenin alueella.
Nigris muutti 1990-luvun alussa miehensä kanssa Triestestä Müncheniin. Koska he rakastivat kaupunkia, joka oli heidän mielestään tuolloin ”yhtä vilkas eikä kuitenkaan yhtä kaoottinen kuin Berliini tai Rooma”. Pariskunta löysi München-Riemistä suuren valoisan asunnon – ei aivan keskeisellä paikalla, mutta jossa oli tarpeeksi tilaa heille ja heidän kolmelle pojalleen. Mutta kun Nigris ja hänen miehensä erosivat vuonna 2005, asunto oli yhtäkkiä liian suuri ja liian kallis hänelle yksinään.
Niinpä hän muutti hetkeksi pienempään asuntoon ja lähti sitten kahdeksi vuodeksi Münchenistä, mutta kaipasi pian kaupunkia ja poikiaan. Niinpä hän palasi takaisin vuonna 2013 ja muutti yhteen ystävänsä kanssa. Hän kuitenkin kyllästyi nukkumaan ystävänsä sohvalla ja alkoi etsiä vakituista työtä kahvilasta sekä omaa asuntoa. Hän vertaili vuokria netin asuntosivustoilla: 800 €/ 900 € jopa esikaupunkialueella; 1 100 €/ 1 200 € keskustassa. Hän ei ollut oikeutettu asumistukeen, hän sanoo, koska ansaitsi liikaa.
Miten minä selviän, jos kulutan suurimman osan rahoistani vuokraan? Mitä saan elämästä irti, jos teen töitä koko päivän enkä voi tehdä töiden jälkeen muuta kuin istua tyhjässä asunnossani?
Nigris joutui muutaman kuukauden kuluttua muuttamaan pois ystävänsä asunnosta. Hän muutti sinne poikansa kanssa… kunnes vuokranantaja vastusti ja hänen oli lähdettävä. Muutaman kuukauden ajan hän yöpyi toisen ystävän sohvalla. Mutta sitten hän joutui taas muuttamaan – toisen ystävän kellariin, jossa ei ollut suihkua, ei keittiötä, ei muuta kuin pelkkä sänky. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kauaa, joten hän lähti toisen ystävän luokse. Joka ikinen kerta, kun hän pyysi toista ystävää majoittamaan hänet, hän sanoo, että se maksoi hieman hänen ylpeydestään. Hän olisi halunnut mieluummin minkä tahansa oman kodin kuin tämän irtolaiselämän, mutta hänen palkkatasollaan ei ollut mitään tarjolla.
Virallisesti turvakodissa saa olla vain kahdeksan viikkoa. Sonia Nigris on urbaani nomadi.
Tänä tammikuussa hän muutti vihdoin Karla 51 -nimiseen naisten turvakotiin. Huoneet siellä ovat 9 neliömetriä, ja ne on sisustettu minimaalisesti nuorisotalon tyyliin: yhden hengen sänky, pieni puinen tuoli ja pöytä sekä seinäkaappi. Ikkunat ovat pienet, ja käytävät haisevat pistävälle ammoniakille.
”Mutta olet onnekas, kun päädyt tänne”, toteaa turvakodissa työskentelevä sosiaalityöntekijä Elke Gartner. ”Karla 51 on yksi paremmin varustetuista laitoksista.” Monissa muissa turvakodeissa asukkaat joutuvat jakamaan huoneita, kuten nuorisotiloissa.”
© colourbox.com Mutta tänään, neljän ja puolen kuukauden jälkeen täällä turvakodissa, Nigris on jälleen muuttamassa – erään toisen ystävän luokse. Virallisesti turvakodissa saa olla vain kahdeksan viikkoa. Sonia Nigris on urbaani nomadi. Tosin ei omasta tahdostaan. Hän haluaisi ottaa vuokralle ystävänsä kanssa, mutta ei voi, koska näköpiirissä ei ole kohtuuhintaisia asuntoja, jotka sopisivat yhteiskäyttöön.
Sonia Nigrisin kaltaiset ihmiset, joilla on vakituinen työ mutta suhteellisen pienet tulot, eivät ole enää harvinaisuus Münchenin asunnottomien turvakodeissa. ”Tunnet Münchenin asuntomarkkinat”, sanoo Saksan Caritaksen Münchenin toimipisteen työntekijä. Yhä useammilla ihmisillä, jotka kymmenen vuotta sitten ajettiin kaupungin keskustasta laitamille, ei ole enää varaa edes asua lähiössä. Heidän on siis lähdettävä Münchenistä tai lähdettävä kaduille. Baijerin osavaltion perustuslain 106 §:n 1 momentissa säädetään, että jokaisella Baijerin asukkaalla on oikeus kunnolliseen asuntoon. Mutta mitä hyötyä tästä abstraktista periaatteesta on, jos kohtuuhintaisia asuntoja ei yksinkertaisesti ole riittävästi? Jokaista valtion tukemaa asuntoa kohti on satoja hakijoita, Gartner sanoo.
Nigris on itse hakenut jo satoja vuokra-asuntoja Münchenissä, hän sanoo, ja joihinkin niistä hänellä oli vain niukasti varaa. ”Kun he kysyvät, paljonko ansaitsen, olen poissa pelistä.” Münchenin asunnottomien auttamisverkoston (Netzwerk Wohnungslosenhilfe) arvion mukaan kaupungissa on noin 9 000 asunnotonta, joista 350:llä on itse asiassa vakituinen työpaikka ja jotka kuitenkin asuvat asunnottomien turvakodeissa, jotkut jo vuosia, tai jopa sillan alla. Kaupungin asunnottomien turvakodit ja sosiaalinen asuntotarjonta ovat täysin ylikuormitettuja, kuten asuntoviranomaiset myöntävät. Ne, joilla on todella huono tuuri, päätyvät nukkumaan raakamailla.
© colourbox.com Nigris ei osaa sanoa, kuinka monta kertaa hän on tähän mennessä vaihtanut majapaikkaa, hän on menettänyt laskennan. Hänen omaisuutensa koostuu muutamista vaatteista, muutamasta ruukkukasvista, pienestä televisiosta, paristokäyttöisestä pölynimurista ja hänen koirastaan. Siinä kaikki, mitä tämä 48-vuotias nainen omistaa, lukuun ottamatta muutamaa laatikkoa, jotka hän jätti pojalleen. Eikä hänellä ole ollut varsinaista yksityiselämää vuosiin: jopa asunnottomien turvakodeissa hänen on kirjauduttava sisään ja ulos koko ajan.
Ei ole paikkaa, jota voisi kutsua kodiksi, jokapäiväinen elämä on pysyvästi tilapäinen järjestely. Sonia Nigris on sitonut paksut ruskean ja harmaan sävyiset hiuksensa poninhännäksi. Hänen olkavarressaan oleva tatuointi on vähitellen haalistumassa. Muutaman minuutin välein hän hapuilee savuketta hopeisesta kotelostaan ja työntää sen suuhunsa. Hänen kasvoillaan on syviä ryppyjä, mutta hän ei halua vaipua epätoivoon: ”Elämäni on tapahtumarikas”, hän sanoo ja nauraa kolisevaa tupakoitsijan naurua.
Hän nousee puoli viideltä aamulla ollakseen töissä seitsemältä ja kokkaa sitten kahvilassa iltapäivään asti. Viimeiset viisi vuotta hän on viettänyt vapaa-aikansa vuokra-asuntojen metsästyksellä ja ajoittaisella katselulla – jonka jälkeen hänellä on harvoin aikaa tavata ystäviä. Illalla hänellä riittää energiaa yleensä vain näpyttelemään kännykkäänsä ja joskus katsomaan vähän televisiota ennen kuin hän menee nukkumaan – ystävän sohvalle, ystävän kellariin tai asunnottomien turvakotiin.
Nigris muutti Müncheniin yli neljännesvuosisata sitten, koska hän piti kaupunkia niin elinkelpoisena. München on muuttunut sen jälkeen. Asunnottomien määrä täällä on yli kolminkertaistunut pelkästään viimeisten kymmenen vuoden aikana. Silti Nigris rakastaa kaupunkia yhä ja haluaa jäädä tänne. Hänen ystävänsä ja poikansa asuvat täällä. Hänellä on täällä vakituinen työpaikka. ”Miksi minun pitäisi lähteä?”