Yksinäisin sukupolvi:

Baby boomerit ikääntyvät yksin enemmän kuin mikään muu sukupolvi Yhdysvaltain historiassa, ja tästä johtuva yksinäisyys on uhkaava kansanterveysuhka. Noin yhdellä yhdestätoista yli 50-vuotiaasta amerikkalaisesta ei ole puolisoa, kumppania tai elossa olevaa lasta, väestölaskentaluvut ja muut tutkimukset osoittavat. Yhdysvalloissa on siis noin kahdeksan miljoonaa ihmistä, joilla ei ole läheisiä sukulaisia, jotka ovat tärkein seuran lähde vanhuudessa, ja heidän osuutensa väestöstä ennustetaan kasvavan.

Poliittiset päättäjät ovat huolissaan siitä, että tämä rasittaa liittovaltion budjettia ja heikentää vauvabuumilaisten terveyttä. Tutkijat ovat havainneet, että yksinäisyys vaatii fyysistä veroa ja on yhtä läheisessä yhteydessä varhaiseen kuolleisuuteen kuin jopa 15 savukkeen polttaminen päivässä tai yli kuuden alkoholijuoman nauttiminen päivässä. 7 miljardia euroa vuodessa, enimmäkseen hoitolaitoksiin ja sairaalahoitoon liittyvistä menoista niille, joilla on vähemmän verkostoa auttamassa, Harvardin yliopiston, Stanfordin yliopiston ja AARP:n viime vuonna tekemän tutkimuksen mukaan.

”Eristäytyneisyyden vaikutus on harvinaisen voimakas”, sanoo Donald Berwick, entinen Medicare- ja Medicaid-palveluiden keskusyksiköiden hallintojohtaja. ”Jos haluamme saavuttaa väestömme, erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten terveyden, meidän on puututtava yksinäisyyteen.”

Trumpin hallinto tutkii uskontopohjaisten kumppanuuksien laajentamista ikääntyneiden eristäytymisen torjumiseksi, sanoo Yhdysvaltain apulaisvanhusministeri Lance Robertson. Aiemmin tänä vuonna Ison-Britannian hallitus nimitti ensimmäisen yksinäisyysministerinsä puuttumaan ongelmaan.

Baby boomerit arvostivat yksilöllisyyttä ja hankkivat yleensä vähemmän lapsia ja lopettivat avioliitot aiempia sukupolvia useammin. Enemmän kuin joka neljäs boomari on eronnut tai ei ole koskaan ollut naimisissa, väestölaskentaluvut osoittavat. Noin joka kuudes asuu yksin.

Chicagon yliopiston General Social Survey, joka on seurannut amerikkalaisten asenteita vuodesta 1972 lähtien, kysyi vastaajilta neljä vuotta sitten, kuinka usein heiltä puuttui seuraa, he tunsivat itsensä ulkopuolisiksi ja he tunsivat itsensä eristetyiksi muista. Vauvabuumilaiset sanoivat kokevansa näitä tunteita useammin kuin mikään muu sukupolvi, mukaan lukien vanhempi ”hiljainen sukupolvi”.”

Vähemmän ystäviä

Itä-San Josessa, Kaliforniassa, asuva 69-vuotias Karen Schneider kävi läpi 1990-luvun puolivälissä tapahtuneen katkeran eron miehestään, jonka seurauksena hän jäi vieraantuneeksi kahdesta tyttärestään eikä hänellä ollut paikkaa, jossa hänellä olisi ollut asuinpaikka. Ystävät antoivat hänen nukkua sohvilla ja autotallissa, kun hän raapi itsensä hengissä kotisairaanhoitajan ja Walmart-tervehdysmiehen töillä. Joskus hän nukkui autossaan.

Vuosien mittaan tukiverkosto kutistui, kun ihmiset muuttivat pois tai kuolivat, hän sanoo. Kun Schneider joutui sairaalaan sydänkohtauksen vuoksi kuusi vuotta sitten, hänellä ei ollut ketään, jolta hän olisi voinut pyytää apua. ”Kun vanhenee, ystäviä ei ole enää niin paljon”, hän sanoo. ”Kaikki muuttuu.”

Lähisukulaiset puuttuvat todennäköisimmin korkeakoulutetuista naisista ja vähävaraisista ihmisistä, sanoo Ashton Verdery, sosiologian ja väestötieteen apulaisprofessori Pennsylvanian valtionyliopistossa. Iäkkäämpiä naisia on miehiä enemmän sukulaisia vailla, koska naisten elinajanodote on lähes viisi vuotta pidempi, 81 vuotta. Vuonna 2016 yli 50-vuotiaista amerikkalaisista 27 prosenttia naisista oli leskiä tai ei ollut koskaan ollut naimisissa, kun taas miehistä 16 prosenttia. Naiset myös harvemmin asuvat avoliitossa ja seurustelevat myöhemmin elämässään, osoittavat tutkimukset.

Paula Lettice Alexandriasta, Vaasan osavaltiosta, erosi 39-vuotiaana, meni uudelleen naimisiin 42-vuotiaana ja oli leski 44-vuotiaana. Nyt 69-vuotias entinen ylempi toimihenkilö sanoo, että hänen on ollut vaikea löytää uutta kumppania.

Jäätyään eläkkeelle seitsemän vuotta sitten Lettice pelkäsi, että eristäytyminen ja toimettomuus nopeuttaisivat hänen suvussaan esiintyvän dementian puhkeamista. Hän ryhtyi vapaaehtoiseksi ajamaan kotiin sidottuja vanhuksia, perusti yrityksen, joka auttaa muita järjestämään kotinsa, ja kutsui naapureita chilille halloweenina. Hän lähti matkalle Ranskaan matkaryhmän kanssa, vaikka ei tuntenut ketään muuta ryhmäläistä.

Hänen kaksi aikuista poikaansa asuvat Bostonissa ja Durhamissa, N.C.:ssä, ja heillä on omia lapsia. Kun he eivät tule kotiin jouluksi, hän teeskentelee, että se on vain tavallinen päivä. Hän kuuntelee Hamilton-musiikkia ja siivoaa kaappejaan. Eräänä vuonna hän verhoili ruokasalin tuolit uudelleen.

”En pidä siitä, että olen yksin”, Lettice sanoo. ”Toivon, että seurustelisin. Toivon, että minulla olisi joku merkittävä ihminen.” Hän luopui hiljattain kahdesta lipusta oluenmaistajaisten varainkeruukeräykseen, kun hän ei löytänyt seuralaista.

Katsauksessa, joka koski 148:aa riippumatonta yksinäisyyttä käsittelevää tutkimusta, jotka kattoivat yli 300 000 osallistujaa, Julianne Holt-Lunstad Brigham Young -yliopistosta ja kollegat havaitsivat, että suuremmat sosiaaliset yhteydet liittyivät 50 prosenttia alhaisempaan ennenaikaisen kuoleman riskiin.

Tutkimusten mukaan eristäytyneillä on suurempi riski sairastua masennukseen, kognitiiviseen heikkenemiseen ja dementiaan, ja että sosiaaliset suhteet vaikuttavat verenpaineeseen ja immuunijärjestelmän toimintaan sekä siihen, ottavatko ihmiset lääkkeensä.

Yksinäisyys ja eristäytyneisyys ovat huono asia terveydelle missä iässä tahansa, mutta myöhäisessä elämänvaiheessa vaikuttavat voimat pahentavat sitä usein. Eläkkeelle jääminen kutistaa työn kautta muodostuneet sosiaaliset verkostot. Kuulon heikkeneminen ja liikuntakyvyn heikkeneminen estävät kasvokkain puhumisen ja ryhmätoimintaan osallistumisen.

Terveysriski johtuu osittain siitä, että sairauden iskiessä jää yksin.

Gary Grasmick, 68-vuotias eläkkeellä oleva liittovaltion tietotekniikka-alan työntekijä, joka asuu yksin, kantoi ruokatarvikkeita washingtonilaisessa rivitaloasunnossaan kaksi vuotta sitten, kun hän tunsi polvensa pettävän. Ylipainoisena ja kykenemättömänä nousemaan ylös, eikä hänellä ollut puhelinta käden ulottuvilla, hän makasi siinä ainakin kaksi yötä, kun nestehukka ja virtsatietulehdus johtivat verenmyrkytykseen. Hänen munuaisensa alkoivat pettää ja hän houraili.

”Kuulin postinkantajan tulevan silloin tällöin ja huusin”, hän kertoo. ”Kukaan ei kuullut minua.”

Hra Grasmick yritti raahautua puhelimen ja lavuaarin luo, mutta ei päässyt sinne. Hän alkoi menettää ajantajua.

”Muistan olleeni janoinen ja nähneeni outoja unia”, hän sanoo. ”Olin hämmentynyt ja peloissani.”

Ystävä huolestui, kun mies ei vastannut hänen puheluihinsa, ja soitti poliisille. Kun pelastushenkilökunta löysi hänet, hänen aivonsa olivat turvonneet. Deliriumissaan hän luuli, että sairaalan hoitajat yrittivät satuttaa häntä. Vasta kun vanha veljeskuntaveli ilmestyi vierailulle, hän ymmärsi täysin, mitä oli tapahtunut. ”Sitten tunsin oloni turvalliseksi”, hän sanoo.

Yli kahden viikon tehohoidossa olon ja kuuden kuukauden ammattitaitoisessa hoitolaitoksessa vietetyn ajan jälkeen hän palasi kotiin viime vuonna ja teki muutoksia.

Haavoittuva kotona

Mr. Grasmick asensi hätäkutsulaatikon, jonka hän voi laukaista rannekkeesta, ja alkoi työntää kännykän pyjaman paidan taskuun ennen kuin hän kiipeää yöllä sänkyynsä.

Yksinolo ei vaivaa Grasmickia, joka on ainoa lapsi ja jonka lyhyt avioliitto 30-luvun puolivälissä ei tuottanut lapsia. Kaatuminen osoitti hänelle kuitenkin, että hänen elämäntilanteensa tekee hänestä haavoittuvan. ”Siihen melkein kuolee ja tajuaa, ettei tämä ole mitään pelleilyä”, hän sanoo.

Bostonissa joukko eläkeläisiä liittoutui vuonna 2002 ”kyläksi”, jotta he voisivat tukeutua toisiinsa kotitalouspalveluiden, sosiaalisten aktiviteettien ja vanhuudensuunnittelun suhteen. Tämä on synnyttänyt 350 samankaltaista ryhmää valtakunnallisesti, mikä tunnetaan nyt nimellä Village to Village Network. Jäsenet voivat saada kyydin lääkärin vastaanotolle, apumiehiä ja aktiviteetteja, kuten ryhmämeditaatiota ja keilailua.

Hra Grasmick liittyi ryhmään kaatumisensa jälkeen, ja hän tapaa muita osallistujia seurustellakseen ja käydäkseen tasapainotunnilla. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”, hän sanoo. ”Se antaa minulle tekosyyn päästä ulos talosta”: Stephen Voss for The Wall Street Journal

Meals on Wheels America, joka toimittaa ruokaa vuosittain 2,4 miljoonalle eläkeläiselle, parantaa palvelujaan. Suurin osa sen asiakkaista asuu yksin ja tarvitsee yhä enemmän sosiaalista apua. Eräässä pilottihankkeessa vapaaehtoiset seuraavat sovelluksen avulla, ilmoittavatko ateriansaajat tuntevansa itsensä ulkopuolisiksi. Heidät ohjataan hoitokoordinaattorin luo.

”Me olemme ainoat ihmiset, joita he näkevät”, sanoo Meals on Wheelsin toimitusjohtaja Ellie Hollander. ”Tämä on ollut jatkuva ongelma, joka on mielestäni ollut hiljainen epidemia.”

Tukiverkostot

Itä-San Josesta kotoisin oleva rouva Schneider löysi tukiverkoston kuusi vuotta sitten saamansa sydänkohtauksen jälkeen On Lokin, San Franciscon lahden alueella toimivan voittoa tavoittelemattoman järjestön, kautta, joka koordinoi hänen sairaanhoitoaan ja liittää sosiaalisia aktiviteetteja vierailuihin. Ryhmä, jonka nimi tarkoittaa kantoninkielellä ”rauhallista, onnellista kotia”, perustettiin San Franciscon Chinatownin alueella. Hän käy East San Josen keskuksessa kahdesti viikossa tarkistuttamassa verensokerinsa ja jää joskus lounaalle ja pelaamaan bingoa muiden potilaiden kanssa. Hän löysi tuetun asunnon, ja nyt kun hänellä on vakituinen asuinpaikka, hän on ystävystynyt naapurin kanssa, joka käy hänen kanssaan dollarikaupassa ostoksilla.

Kun hän on yksin asunnossaan, neiti Schneider pitää televisiota päällä heräämisestä siihen asti, kunnes nukahtaa, ”jotta hänellä olisi musiikkia ja melua”. Koska silloin ei tunne oloaan yksinäiseksi.”

Herra Miner, Utahissa asuva eläkeläinen, toivoi läheistä perhettä, kun hän meni naimisiin 21-vuotiaana merijalkaväessä ollessaan. Yhdessä vietetyn 17 vuoden ja neljän adoptiolapsen jälkeen hän ja hänen vaimonsa erosivat, ja hänen suhteensa jokaiseen lapseen rapautui. Yksi poika asuu Japanissa. Tytär lakkasi puhumasta hänelle. Hän näkee harvoin kahta muuta.

Kaksi seuraavaa liittoa hajosivat kumpikin noin kolmen vuoden jälkeen. Sitten hänen neljäs vaimonsa kuoli reseptilääkkeiden yliannostukseen. Elämä parani 50-vuotiaana, kun hän meni naimisiin viisi vuotta vanhemman henkilöstöasiantuntijan kanssa. He viettivät useimmat illat kokeilemalla Food Networkin reseptejä ja pelaamalla Scrabblea.

Kuusi vuotta sitten hänen vaimonsa Carma Miner kuoli taisteltuaan munasarjasyöpää vastaan. Nyt ainoa perhe, jota herra Miner näkee säännöllisesti, on veli, joka käy muutaman viikon välein leikkaamassa hänen hiuksensa. Hänen tärkeimpiä retkiään ovat matkat Salt Lake Cityssä sijaitsevaan veteraanisairaalaan, jossa hän saa kortisonipistoksia kipeisiin olkapäihinsä ja tarkastuksia keuhkoahtaumataudin ja diabeteksen vuoksi.

Herra Miner etsi seuraa kotisairaanhoitajasta, joka kävi viikoittain siivoamassa ja varmistamassa, ettei hän putoa suihkussa käydessään. Kun hän oli lopettanut työnsä, he istuivat yhdessä ja juttelivat, jakoivat suklaakarkkeja ja hymyilivät hänen puhelimessaan oleville lastenlastenkuville.

Hän lopetti käyntinsä lokakuussa muutettuaan pois alueelta.

”Rakastin sitä, että minulla oli hänen kanssaan juttuseuraa”, herra Miner sanoo. ”Et tajua, miten yksinäinen olet, ennen kuin näet jonkun ja puhut hänen kanssaan.”

Kirjoita Janet Adamylle osoitteeseen [email protected]

.