Yhdysvalloissa yleisötelevisio on vaihtoehtoinen televisiojärjestelmä, joka sai alkunsa vastauksena pettymykseen kaupalliseen yleisradiojärjestelmään ja täyttääkseen osan kaapelitelevision sosiaalisista mahdollisuuksista.
PioneeritEdit
Ensimmäiset kokeilut julkisesta televisiosta ja/tai ei-kaupallisesta yhteisöllisestä televisiosta alkoivat vuonna 1968 Virginian Dale Cityn Dale City Televisionilla (DCTV) ja vuonna 1970 Bob & Janeen Burrelilla Wisconsinin Stoughtonin WSTO TV:ssä.
Samoihin aikoihin New Yorkissa kaapelitelevisio- ja viestintäkomission johtaja Fred Friendly esitti suosituksia julkiseen käyttöön vuokrattavasta kanavasta. Vuokraa laitteiden käytöstä ja studioajasta vastustettiin ja myöhemmin siitä luovuttiin. Tämä vapaata pääsyä koskeva vaatimus oli PEG:n sopimuksellinen alku.
Elokuvantekijät George Stoney ja Red Burns (joka oli toiminut Kanadan elokuvajohtokunnassa) sekä Sidney Dean (New Yorkin kaupungin klubi) olivat keskeisessä asemassa kehitettäessä teoreettista oikeusperustaa ja käytännön tarvetta yleisölle suunnatulle televisiolle, ja he auttoivat lopulta saamaan yleisölle suunnatulle televisiotoiminnalle julkisen pääsyn vaatimukset kaupunginhallituksen ja kaapeliyhtiön väliseen toimilupasopimukseen.
Lainsäädännöllinen perusta sille, että paikallinen kunta sääntelee kaapeliyhtiöitä – jotka käyttävät julkisia tieoikeuksia saadakseen voittoa – täyttämään tietyt julkisen palvelun vähimmäisvaatimukset, ts, tilat ja laitteet, kanavakapasiteetti ja rahoitus, syntyi näiden edelläkävijöiden työn tuloksena.
Paikalliset lähtökohdat Muokkaa
Yleisöpoliittiset lähtökohdat alkavat liittovaltion tasolla paikallisen alkuperän käsitteellä. Liittovaltion viestintäkomission (Federal Communications Commission, FCC) virkamiehet yrittivät ensimmäisen kerran luoda PEG:n kaltaisen palvelun kaapelialaa sääntelemällä.
Vuonna 1969 FCC totesi ensimmäisessä raportissaan ja määräyksessään,
”mikään kaapelitelevisiojärjestelmä, jolla on vähintään 3500 tilaajaa, ei saa välittää minkään televisiolähetysaseman signaalia, ellei järjestelmä toimi merkittävissä määrin myös paikallisena lähetysautomaattina kaapelilähetysten avulla ja ellei sillä ole käytettävissä laitteistoja, joiden avulla voidaan paikallisesti valmistaa ja esitellä ohjelmia lukuun ottamatta automatisoituja palveluja”.”
Komissio totesi tähän asetukseen liitetyssä kertomuksessa,
”tunnustaa kaapelitekniikan suuret mahdollisuudet edistää televisiolähetystoiminnan alalla pitkään asetettujen sääntelytavoitteiden saavuttamista lisäämällä yhteisöllisen itseilmaisun mahdollisuuksia ja lisäämällä yleisön ohjelmavalikoimaa ja palvelutyyppien valikoimaa”. . . . Ne kuvastavat myös näkemystämme siitä, että monikäyttöinen kaapelitelevisiotoiminta, jossa lähetyssignaalien siirto yhdistetään ohjelmien alkuperäislähetyksiin ja yhteisiin operaattoripalveluihin, voisi parhaiten hyödyntää kaapelikanavien kapasiteettia yleisön eduksi ja edistää perustarkoitusta, jota varten komissio on perustettu.”
Vuonna 1971 tämä sääntö kumottiin ja korvattiin vaatimuksella, joka koski PEG-laitteistoja ja kanavakapasiteettia. Paikallisen ohjelmatoiminnan käsite säilyi, mutta sääntöjä muutettiin siten, että niissä sanottiin
Origination cablecasting. Kaapelitelevisiojärjestelmässä yhdellä tai useammalla kanavalla ja kaapelioperaattorin yksinomaisessa valvonnassa lähetettävät ohjelmat (lukuun ottamatta yleisradiosignaaleja).
Vastakohtana julkiselle televisiotoiminnalle, joka on hallituksen määräämää ohjelmatarjontaa, paikallinen ohjelmatarjonta on nykyään tavallisesti kaapelioperaattorin tai PEG-organisaatioiden tuottamaa paikallista kiinnostusta herättävää ohjelmatarjontaa. Termi on myös yleisesti hyväksytty viittaamaan televisio-ohjelmiin, joita kaupallinen yleisradioyhtiö tai muu medialähde ei tuota valtakunnalliseen tai kansainväliseen levitykseen.
Huomaa myös, että tähän aikaan FCC piti CATV:tä yhteisenä liikenteenharjoittajana (common carrier), joka on termi, joka on peräisin linja-auto- ja laivaliikenteen alalta, jossa vastineeksi siitä, että valtio tarjosi yrityksille liikennöintiä varten rahtilupaa, yhtiöitä vaadittiin antamaan kulkulupia kaikille henkilöille. Näin ollen jos CATV-operaattoreita pidettäisiin yhteisinä liikenteenharjoittajina, niiden olisi varmasti annettava kaikille henkilöille pääsy kaapelikanavilleen. Yhdysvaltain korkein oikeus kuitenkin hylkäsi tämän nimenomaisesti Midwest Video -päätöksessä.
FCCE:n antama liittovaltion toimeksianto Muokkaa
Sadat julkisia televisiokanavia tuottavat tuotantolaitokset aloittivat toimintansa 1970-luvulla sen jälkeen, kun Yhdysvaltain liittovaltion viestintäkomissio (Federal Communications Commission) antoi vuonna 1972 kolmannen raporttinsa ja määräyksensä (Third Report and Order, 1972), jossa edellytettiin, että kaikkien sadan suurimman Yhdysvaltain televisiomarkkinan kaapeliverkkojärjestelmien on tarjottava kolme pääsykanavaa, joista kumpikin on tarkoitettu julkiseen käyttöön, opetuskäyttöön ja paikallisviranomaisten käyttöön. Sääntöä muutettiin vuonna 1976 siten, että kaapelijärjestelmien oli vähintään 3500 tilaajan yhteisöissä varattava enintään neljä kaapelitelevisiokanavaa ja tarjottava yleisön käyttöön laitteita ja studioita.
Midwest Video decisionsEdit
Kaapeliyhtiöt pitivät tätä asetusta liittovaltion hallituksen lainvastaisena tunkeutumisena niiden liiketoimintakäytäntöihin, ja ne alkoivat välittömästi riitauttaa näiden uusien sääntöjen laillisuuden. Kaksi tärkeää Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tapausta koski Midwest Video -nimistä yhtiötä.
Jutussa United States v. Midwest Video Corp., 406 U.S. 649 (1972), korkein oikeus piti voimassa FCC:n vaatimukset Local Origination -laitteille. Yleisradiointitelevisiota koskeva vaatimus ei kuitenkaan kestänyt oikeudellista tarkastelua seitsemän vuotta myöhemmin.
Vuonna 1979 Yhdysvaltain korkein oikeus asettui FCC:n vastapuolelle asiassa FCC v. Midwest Video Corp., 440 U.S. 689 (1979), jossa se katsoi, että FCC:n uudet vaatimukset ylittivät kongressin virastolle myöntämät lakisääteiset valtuudet. Korkein oikeus hylkäsi nimenomaisesti käsityksen, jonka mukaan kaapeliyhtiöt olivat ”yhteisiä liikenteenharjoittajia”, mikä tarkoittaa, että kaikille henkilöille on tarjottava kuljetus. Sen sijaan korkein oikeus katsoi, että kaapeliyhtiöt olivat lain mukaan yksityishenkilöitä, joilla on Yhdysvaltojen perustuslain ensimmäisen lisäyksen mukaiset oikeudet, ja että julkista televisiolähetystoimintaa koskeva vaatimus oli itse asiassa rasite näille sananvapausoikeuksille.
Tämä oikeustoimi sai PEG:n puolestapuhujat aloittamaan työn, josta tuli vuoden 1984 kaapeliviestintälaki.
Vuoden 1984 kaapelilakiEdit
Kongressi toimi pelastaakseen PEG:n ylimmän tuomioistuimen Midwest Video -päätökseltä. Kansalaisten vaatimusten ja kaapeliteollisuuden vaatimusten välisen kompromissin lainsäädännölliset pakotteet johtivat kuitenkin lakiin, josta oli vain vähän hyötyä kuluttajille ja julkisten televisiolähetysten puolestapuhujille.
Senaattori Barry Goldwaterin vuonna 1984 laatimassa kaapelilupapolitiikkaa ja viestintää koskevassa laissa (Cable Franchise Policy and Communications Act) sanottiin,
”Lupaviranomainen (…) voi vaatia kaapeliverkko-operaattorilta osana kaapelitoiminnan harjoittajan ehdotusta toimiluvan uusimisesta (…), että kanavakapasiteetin tulee olla varattu julkiseen, opetukselliseen tai valtiolliseen käyttöön”. – 47 USC § 531(a)(korostus lisätty)
Tämä näytti olevan laki, joka luo uusia oikeuksia ja antaa paikallisyhteisöille mahdollisuuden vaatia PEG-kanavia, mutta itse asiassa sillä oli päinvastainen vaikutus. Koska toimilupasopimus on kaapelioperaattorin ja kunnan välinen lisenssi, kunta voisi aina määrätä PEG-kanavavaatimuksen, ja Yhdysvaltojen perustuslain sopimuslauseke estää kongressia puuttumasta siihen. Vaikka tarkoituksena saattoi siis olla korjata Midwest Video -päätökseen johtanut laiminlyönti ja tehdä PEG-kanavista pakollisia, lopputuloksena oli laki, joka antoi kunnalle mahdollisuuden olla noudattamatta PEG-vaatimuksia ja pitää 100 prosenttia kaapelitelevisiotoiminnan toimilupamaksuista yleiseen rahastoonsa, vaikka se ei tarjonnut mitään PEG-toimintoja tai televisiokanavakapasiteettia. Vuoden 1984 jälkeen monet julkiset televisiokeskukset ovat lopettaneet toimintansa eri puolilla maata, kun yhä useammat kunnat ovat ottaneet käyttöön opt-out-säännöksen.
Vuoden 1984 kaapeliviestintälaki sisälsi kuitenkin joitain etuja PEG:n kannalta, sillä se esti kaapelioperaattoreita käyttämästä toimituksellista määräysvaltaa PEG-kanavilla välitettävien ohjelmien sisällön suhteen ja vapautti ne vastuusta sisällöstä.
Kongressi sääti kaapelitelevision suojelua ja kilpailua koskevan lain (Cable Television Protection and Competition Act) vuonna 1992 antamalla sen nojalla Yhdysvaltain kilpailuviranomaisten yhteistyöelimelle FCC:lle toimivaltuudet laatia sääntöjä, jotka velvoittavat kaapeliviestinoperaattoreiden kieltämään tietyt ohjelmasarjoja lähetyskäytössä. Alliance for Community Media (ACM) ja muut nostivat kanteen. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi asiassa Denver Area Educational Telecommunications Consortium v. FCC, 95-124 (1996), että laki oli perustuslain vastainen muun muassa siksi, että se velvoitti kaapelioperaattorit toimimaan liittovaltion hallituksen puolesta sisällön perusteella tapahtuvan ilmaisun valvomiseksi.
Tällä hetkellä ACM ja muut keskittyvät toiminnallisiin haasteisiin sen jälkeen, kun useissa osavaltioissa annetut uudet sääntelyn purkamista koskevat säännöt uhkaavat suoraan PEG:n pääsyä.