Kanoninen oikeus on länsimaisen maailman vanhin yhtäjaksoinen oikeusjärjestelmä. Se on katolisen kirkon sisäinen oikeusjärjestelmä, joka kunnioittaa siviilioikeutta, kunhan siviilioikeus ei ole ristiriidassa sen kanssa, mitä kirkko pitää oikeudenmukaisena ja moraalisena. Paavi Johannes Paavali II julkisti nykyisen kanonisen lain vuonna 1983. Vuoden 1983 säännöstö on edellisen, vuoden 1917 säännöstön tarkistus. Tarkistus oli suoraa seurausta Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962-65), ja tarkistusprosessin tavoitteena oli kääntää Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen opetus vuoden 1983 säännöstöön.
Vuoden 1983 kanonisen oikeuden säännöstössä on 1752 kaanonia (lakia), ja nuo kaanonit kattavat suuren osan kirkon laista, mutta muissakin paikoissa luetellaan muitakin lakeja, normeja, käskyjä ja sääntöjä. Vuoden 1983 sääntökirjan toisessa laissa tai kaanonissa todetaan, että ”suurimmaksi osaksi” sääntökunta ei määrittele liturgisia riittejä tai sitä, miten niitä on vietettävä. Nämä normit löytyvät virallisten liturgisten riittikirjojen alusta. On myös hiippakunnan sisällä annettuja määräyksiä, joita noudatetaan kyseisessä hiippakunnassa ja jotka voivat poiketa läheisen toisen hiippakunnan määräyksistä (esim. konfirmaatioikä). Uskonnollisilla ritarikunnilla/seurakunnilla on kullakin yleissääntö, joka sisältää monia sääntöjä ritarikunnan sisäistä hallintoa ja sen jäsenten suojelua varten. Nämä säännöt eivät koske hiippakunnan jäseniä, jotka eivät ole uskonnollisen ritarikunnan/seurakunnan jäseniä tai jotka pyrkivät jäseniksi.
Vuoden 1983 säännöstön ensimmäinen kaanon (laki) voi tuntua hieman hämmentävältä, ja se koskettaa vähemmän San Josén hiippakunnan jäseniä kuin toinen kaanon (edellä), joka koskee meitä kaikkia. Silti ensimmäinen kaanon on hyvin tärkeä. Se kuuluu seuraavasti: ”Tämän koodeksin kaanonit koskevat vain latinalaista kirkkoa”. Latinalainen kirkko on se, jonka suuri enemmistö Yhdysvaltain katolilaisista saattaa uskoa olevan synonyymi katoliselle kirkolle, mutta universaali katolinen kirkko on suurempi kuin latinalainen kirkko. Universaalin katolisen kirkon itäisen riitin ilmauksia on olemassa, jotka ovat lojaaleja paavilliselle auktoriteetille, mutta joita pidetään itse kirkkoina. San Josén hiippakunnan maantieteellisillä rajoilla on viisi itäistä katolista kirkkoa, joilla kullakin on omat piispansa San Josén hiippakunnan alueen ulkopuolella, vaikka San Josén piispalla on edelleen valvontavaltuudet näihin kirkkoihin nähden: Bysanttilainen (ruthenialainen) katolinen kirkko, melkiittis-kreikkalaiskatolinen kirkko, syro-malabarilainen katolinen kirkko, kaldealainen katolinen kirkko ja ukrainalais-kreikkalainen katolinen kirkko. On muitakin, mutta ei meidän hiippakunnassamme. Vuonna 1990 paavi Johannes Paavali II julkisti itäisen kanonisen oikeuden koodeksin, jossa on näiden itäisten kirkkojen kanonit. On siis olemassa kaksi kanonisen oikeuden säännöstöä, joilla on monia yhtäläisyyksiä, mutta itäistä säännöstöä tarvittiin kunnioittamaan näiden itäisten kirkkojen omaleimaisia perinteitä, jotka ovat katolisia mutta eivät ”latinalaisia”. Toivottavasti tämä selittää ensimmäisen kaanonin (lain) vuoden 1983 Kanonisen oikeuden säännöstössä.
Kummatkin kanonisen oikeuden säännöstöt kattavat monia kirkon palvelutyön aloja, ja monet niistä ovat hyvin pastoraalisia. On jaksoja, jotka koskevat sakramentteja, seurakuntia, hiippakuntia, katolista koulutusta, uskonnollisia järjestöjä, tavaroiden omistusta, oikeuksien suojaa ja kirkollisia rangaistuksia – vain muutamia mainitakseni. Molemmat kanonisen oikeuden lait ovat saatavilla internetissä. Monien kaanonien ymmärtämiseksi tarvitaan kommentaari (esim. New Commentary on the Code of Canon Law, toimittaneet Beal, Coriden ja Green, 2000). Tai voit soittaa hiippakuntamme tuomiokapitulissa työskenteleville kanonisteille.
Viimeiseksi, vuoden 1983 sääntökirjan viimeistä kaanonia kutsutaan joskus kirkon korkeimmaksi laiksi. Tuon viimeisen kaanonin viimeisessä osassa sanotaan: ”…silmien edessä on pidettävä sielujen pelastusta, jonka on aina oltava kirkon ylin laki.”